Surrealistiohjaajan himmeä Hollywood-debyytti The End of Oak Street rikkoo ja viihdyttää vietävästi

The End of Oak Street on uskomaton elokuva, ainoastaan positiivisessa mielessä. Se kannattaa nähdä niin, että tietää tarinasta mahdollisimman vähän.

Kuvailen elokuvaa sen verran kuin täytyy, spoilereita ei ole niin paljon kuin trailerissa, enkä avaa tarinaa. Mutta jo juliste vihjaa dinosauruksista.

David Robert Mitchellin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa ollaan vuoden 1982 amerikkalaislähiössä. Maailma ja hahmot vaikuttavat kovin tutuilta monien Steven Spielbergin ohjaamien ja tuottamien elokuvien sekä Stand by Men ja Stranger Thingsin kuvastoista: baseball-lippiksiä, BMX-pyöriä, kisaavia teinejä, selkeää elämää tarkkarajaisessa idyllissä. 1980-luku on amerikkalaisen elokuvan uusi 1950-luku, viattomuuden, nuoruuden ja kulissien aikaa.

Keskiössä on ydinperhe, äiti, isä, tytär ja poika. Ensimmäisen näytöksen päättyessä puolen tunnin kohdilla poika joutuu jo kysymään, elävätkö he maailmanloppua, sillä ympäröivä maailma on muuttunut käsittämättömällä tavalla vihamieliseksi.

Äitiä näyttelee Anne Hathaway, isää Ewan McGregor, lapsia Maisy Stella ja Christian Convery.

still © Warner Bros

Kouliintunut ja konventiot tunteva cinefiili saa pitää tarinaa metaisen kevyenä, mutta The End of Oak Street ei ole ainoastaan hieman raaka (tuntuu verisemmältä kuin on) vaan vaivihkaa myös ahdistava. Suomen ikäraja K-12 hieman ihmetyttää, sillä jouston (kolme vuotta nuoremmat ok huoltajan seurassa) vuoksi saliin periaatteessa pääsevät yhdeksänvuotiaat tuskin kestävät tätä katsoa.

En ollut nähnyt traileria ennen elokuvaa, en ollut varma edes ikärajasta, ja olen tästä tavattoman iloinen.

Mitchell pyörittää konventioita ja odotuksia mestarillisesti. The End of Oak Street on henkiinjäämistrilleri, kauhuelokuva, tehostetäyteinen dinosauruselokuva, musta komedia (nauraa saa etenkin epäuskoisesti, tyyliin mitä hemmettiä juuri näin) – ja kaiken keskellä on eksistentialistinen draama ydinperheestä tilanteessa, jossa kaikki on mennyttä.

Vanhemmat ovat valehdelleet toisilleen, lasten luottamus on menetetty, unelmat vesitetty peruuttamattomasti ja kotioven takana on kuolema. Steve Winwoodin Valerie soi.

Mitchellin viimeisimmät elokuvat It Follows (2014) ja Under the Silver Lake (2018) tarjoilivat unenomaista ja tulkinnalle avointa arthousea ja psykologista kauhua sekä surrealistista mysteeriä. The End of Oak Street tuo saman unenomaisen väreilyä yleensä niin tuikiturvallisesti rajattuun ja kirjaimelliseen blockbuster-kehykseen. Nimikin lupaa umpikujaa ja peruuttamatonta loppua. Todelliset kauhuelementit ovat pelon luomista, eivät halpoja shokkeja (niitäkin Mitchell viskoo leveällä virneellä) ja mikäpä pelottaa enemmän kuin täysin käsittämättömän kohtaaminen.

Tuottaja on JJ Abrams, jonka elokuvista Matt Reevesin ohjaama Cloverfield meni pokkana hieman samanlaista kosmista painajaista kohti, mutta jos Cloverfield oli ässäpari, The End of Oak Street on täyskäsi.

(Mikäli 1980-luvun americana-blockbustereista pitäisi etsiä tunnelmaltaan rinnastuvaa verrokkia, se olisi ehkä Poltergeist. Liekö sattumaa, että se valmistui 1982.)

Vaikka olisi tietoinen siitä, että tämä on tutuilla troopeilla leikkivää fantasiaa, Mitchellin vilauttaman ultrapessimismin syvyys kouraisee: kaikki on silmänräpäyksen päässä katastrofista.

Monia kuvia ja käänteitä ei mitenkään odottaisi Hollywood-tuotannolta. Jo pintatasolla kerronta on ihanan nokkelaa: toinen puolisko vyöryttää hengästyttävällä vauhdilla tilanteita, joissa katsoja tietää vaanivasta uhasta enemmän kuin hahmot, usein samassa kuvassa – ei tarvitse leikata, asiat ovat näkyvillä samaan aikaan.

Mitchellin ideat vetävät mattoa kaikilta näiden genrejen elokuvilta parodianomaisella vinoudella, ja silti juoni kulkee vuoristoratana kuin kyse olisi vakavanaamaisesta spektaakkeliviihteestä. Onko tämä genrerippeistä koottua B-elokuvaa? Päinvastoin. Jos elokuva olisi sama sisällöltään, mutta indietuotanto eikä Warner Brosin leffa, se olisi aivan hyvin voinut olla Cannesin kilpasarjan subversiivinen genrepiristys, kuten Under the Silver Lake oli. Digitehosteita on kuitenkin niin paljon, ettei tällaista voisi mitenkään tehdä ilman Hollywood-rahaa. (Eräs syy sille, miksi tapahtuma-ajan pitää olla 1980-luku, on Jurassic Park. Sitä ei ole elokuvan maailmassa vielä nähty, dinosaurukset eivät ole in.)

Yksi tulkinta voisi siis olla, että elokuva on iso vitsi ja silmänisku. Toki se on postmodernia kommentaaria, mutta sen päälle myös tyrmäävän taitava ja älykäs näyte elokuvantekijän mahdollisuuksista pelata kerronnan keinoilla ja katsojan odotuksilla. Loppu on täysin looginen suhteessa aiemmin nähtyyn ja varmasti ärsyttää monia (en tässä pohdi mitä katsojaleiriä!), mutta rakastin sitä.

Huikeaa, että Hollywood-studio Warner Bros on tosiaan halunnut betsata The End of Oak Streetiin (vieläpä kun abstraktihko Under the Silver Lake oli hirmuinen floppi).

Nihilistinen elokuva, jos haluaa uskoa sen kivan amerikkalaisen prestiisiviihteen antavan enemmän kuin silmänkääntötemppuja ja manipulaatiota. Lohtuviihdettä tuputtavien taikurien konstit paljastava elokuva, jos haluaa älyllistää. Olen siinä välissä, koska näkemykseni mukaan elokuva on tunnemedia: haluan tuntea mahdollisimman paljon ja hypätä ilolla tekijän kaksille rattaille jos, niiden kyytiin houkutellaan. Tästä positiosta The End of Oak Street on viiden tähden kokemus.

The End of Oak Street Suomen elokuvateattereissa perjantaina 14.8.