Eloton ja itseensä tyytyväinen The Odyssey

Vähintään viihdyttävän Oppenheimerin jälkeen olin unohtanut, miten jäätävän tylsä Christopher Nolan voi olla.

The Odysseyssa yllättävintä on se, miten paljon elokuva muistuttaa Nolanin aiemmista etenkin Batmaneja, eikä sekään ole yllättävää.

Kreikkalaisen runoelman kääntämisessä valtavirran viihde-elokuvaksi 2020-luvulla on haasteita, joita Nolan torjuu omalla insinöörimäisellä estetiikallaan. Noituus ja hirviöt käsitellään prikulleen kirjaimellisesti, mikä tuo mukaan kauhuelokuvan keinoja.

Tarinassa kaikki on kuitenkin ennalta määrättyä, joten henkilöt tekevät merkillisiä ratkaisuja, koska Homeros käski, ja se, minkä sanotaan tapahtuvan myös tapahtuu. Samalla myytistä menetetään elämä.

Jännitteet syntyvät elokuviin siitä, että hahmoilla on tahto ja todistettu kyky tehdä valinta. Elokuvan Odysseus on passiivinen olento, jota kohtalo vie. Varsinainen kriisi lyödään pöytään vasta lopussa.

En odota Nolanilta svengiä tai psykologista realismia, vaan osaavan arkkitehdin jämptiä suorittamista, joka parhaimmillaan tenhoaa isolta valkokankaalta, mutta elokuvan puolitoistatuntinen keskiosa on kovin jäykkää kuljetusta HARHARETKEN LEGENDAARISESTA TILANTEESTA toiseen. Ihan alku on sitäkin tönkömpi: hahmot selittävät toisilleen eli katsojalle toistensa tekemisiä ja elokuvan maailman sääntöjä kuin toista Homeroksen aikaista klassikkojulkaisua, puhelinluetteloa.

Suoraviivaisuus tekee tarinasta ketterämmän – kohtauksesta voidaan hypätä ihan toisaalle vain siksi, että asiat jo sanottiin ääneen ja näin nyt vain on!

Silti kolmituntisessa elokuvassa ei riitä aikaa oikein millekään inhimilliselle kokemukselle.

Mielikuvitus ja tunteet, missä olette? Ongelma on sikäli siis sama kuin Kalevala: Kullervon tarinassa, mutta Nolan on tietysti etevä ja altis täyttämään kuvaa näyttävillä ja ehkä joidenkin mielestä kiinnostavilla isoilla asioilla.

Joka hemmo ei pääse filmaamaan Homerosta sellaisilla resursseilla, että Troijan hevonen sekä HARHARETKIEN LEGENDAARISET TILANTEET (seireenit, kyklooppi, Skylla, mitä näitä nyt on) voidaan näyttää niin kuin ne ovat! Nolan-tyyliin kuvakerronnassa ei vain ole tilan tuntua. Minusta tilat ovat kiinnostavampia kuin asetelmat vailla syvyyttä. Vaikka skaalaa piisaa, eivät kuvat kerro vaan ainoastaan näyttävät, ja sommittelunkin kanssa on niin ja näin: Troijan hevonen rannalla on komea näky, joka tuo mieleen Apinoiden planeetan Vapaudenpatsaan ja ehkä vähän Andrei Rublevia (jonka Nolan on maininnut inspiraation lähteeksi), mutta onko siinä muuta? Don’t get me wrong, silmät saavat lipun hinnalle isoa vastinetta.

Kaikissa HARHARETKITILANTEISSA on joku Odysseuksen persoonaa alleviivatusti avaava juju. Ikävä kyllä se, miten ne Odysseusta avartavat, tuntuu selostamiselta. Jokainen pointti tarjoillaan sievässä paketissa isoin kirjaimin ja ääneen lausuttuna. Mikään ei jää epäselväksi, Lopussa kerrotaan, että nyt on pronssikausi lusittu ja astutaan kuulkaas uuteen aikaan. Valtakunnan luhistuminen, onks tässä joku siisti vertauskuva Yhdysvaltoihin vuonna 2026? Jos Nolan tekisi Jeesuksesta elokuvan, saavuttaisimme saarnaamisen synkroniteetin.

Nolanin elokuvat ovat aina patsastelun reunalla ja usein elastisia kuin wanha kipsivalos. Kaikki on Vakavaa ja Tärkeää. Huumori on Nolanin pahin vihollinen.

Kuinka käy patsasteluriskin kanssa, kun ollaan antiikin ajassa? Niin-pä.

Vaimo Penelope (Anne Hathaway) odottelee Ithakassa ja selittää pojalle Telemakhokselle (Tom Holland), että sä et ole vielä mies. Juonikas kosijapaska (Robert Pattinson) on juonikas kosijapaska. Viisas sokea sikopaimen (John Leguizamo) tietää, että Odysseus on best. Harvassa elokuvassa on näin selkeä jako niminäyttelijöiden esittämien Tärkeiden hahmojen ja muiden henkilöiden välillä. Tärkeät hahmot saavat patsaan jalustan ja patsaan dialogin, joka ei kerro heistä vaan Odysseuksen tarinaa. Koko muu ihmiskunta on muurahaisia.

Jumalat Nolan on jättänyt pois näyttämöltä, paitsi tulkinnanvaraisesti Athenen (Zendaya), jolla on tuttuun Nolan-tyyliin eteerisen naisuhrin rooli. Koska hän on kuollut, hänessä saa olla ripaus erotiikkaa.

Kun viimein päästään Odysseuksen syyllisyydentuntokriisiin (hän = Oppenheimer, eli tuli tehtyä ikävästi [ydinpommi = Troijan hevonen], omia miehiä tuli haaskattua, siviilejä kuoli, harmittaa) ja välienselvittelyyn Ithakassa, langat sentään kohtaavat ja motiivit saavat sovitun, joskin todella ilmeisen täyttymyksensä. Tyyliltään finaali on ehtaa Batmania, näppärän näköistä martial arts -teurastusta.

The Odyssey on elokuva, jota suurin amerikkalainen yleisö menee katsomaan kolmen supersankarielokuvien tähden (Holland, Zendaya, Pattinson) vuoksi. Euroopassa kai odotetaan enemmän myyttisen eepoksen maailmaa ja tiedetään jo, mitä ovat Troija ja Zeus.

Tekisi mieli sanoa, että elokuva on usein yhtä hyvä kuin sen loppu. Tässä mielessä The Odyssey on ainakin supersankarielokuva: Odysseuksen palatessa Ithakaan sentään rymisee tehokkaasti ja kreikkalainen eeppisyys sidotaan batmanismiin, mikä validoi vain jälkimmäistä.

Lopputekstit alkoivat ja mietin, millaisia tunteita tässä on kolmen tunnin aikana herännyt, enkä muistanut niistä yhtään. Nolanin huonoin elokuva, ajattelin. Mutta hän joka ei ole koskaan ohjannut maailman höpsöintä kyklooppijaksoa vuoden kalleimpaan elokuvaan heittäköön ensimmäisen kiven.

Perverssisti ajattelin, että oikeuden puolustajan paluu kakkososassa voisi olla kiinnostavampi, kun tutut HARHARETKITILANTEET on nyt origin storyksi paketoitu, eteenpäin katsomisen lupa on lunastettu ja Odysseus olisi todistettavasti valmis tositoimiin.

Odysseusta näytteli parrakkaana Matt Damon, valkokangasimagoltaan mahdollisesti epäseksuaalisin pitkän uran tehnyt Hollywoodin miestähti. Seksistä Nolan ei ole vieläkään kuullut, joten himo puuttuu elokuvan motiivirepertuaarista kokonaan.

Homeros tuskin tunnistaisi tätä maailmaa.

PS. Kyklooppijakso pani miettimään, onko Nolan koskaan ollut pimeässä. Tämä ei ole metafora, vaan tarkoitan kirjaimellisesti, tietääkö Nolan mitä se on, kun ei ole valoa.