Cannes 2026: Paper Tiger ja James Grayn lohduton Amerikka

The New Yorkerin kriitikon Justin Changin mukaan Paper Tiger oli Cannesin toiseksi paras elokuva. Myös minusta se oli parhaiden joukossa ja ainakin kaikista jännittävin.

Silti Gray sai taas lähteä Cannesista tyhjin käsin. Nyt jo viisi hänen elokuvaansa on esitetty kilpasarjassa, eikä koskaan ole tullut yhtään palkintoa.

Pettymysten tiestä kertovat Grayn elokuvatkin. Päähenkilöt alisuorittavat ja epäonnistuvat, kuten hänen elokuvansa festareilla.

Yleensä hän tekee ultrapessimistisiä, näennäisesti pienten panosten rikoselokuvia, joissa keskellä on perhe ja lopussa suru.

Adam Driver ja Miles Teller esittävät vuoden 1986 New Yorkiin sijoittuvassa Paper Tigerissä veljeksiä, jotka innostuvat bisnesmahdollisuuksista venäläisten yrittäjien kanssa. Hudson-joen varrella joutomaalla kuhisee, uusia firmoja perustavat etenkin luhistuvasta Neuvostoliitosta saapuvat yrittäjät.

Jätelogistiikan alaa konsultoimalla voisi nobody-insinöörilläkin olla mahdollisuus isoihin rahoihin.

Yhteistyökumppanit ovat vähän hämäriä tyyppejä, sen näkee heti. Ikävä kyllä he ovat niin vaarallisia ja taviksen näkökulmasta epäloogisia ihmisiä, että pikkusormen näyttäminenkin vie heti enemmän kuin koko käden.

Grayn hahmot ovat arkisia ja todellisia. Samalla he ovat ikiaikaisia arkkityyppejä: on kunnollinen veli ja ylpeä veli. Gray ei rakenna moraalisaarnaa ahneudesta tai machoilusta. Kukaan ei ansaitse kohtaloaan. Kumpikin veljeksistä, sekä perheenisä Irwin (Teller uransa parhaassa roolissa) että seurapiireihin slickisti ujuttautuva Gary (Driver), on vain omalla tavallaan naiivi.

Paper Tigeristä odottaa ehkä mafiatarinaa, mutta se on elokuva perheestä, ja sikäli kun se on myös kertomus järjestäytyneestä rikollisuudesta, umpirealistinen tyyli tekee siitä tunnelmaltaan eräänlaisen autenttisen kauhuelokuvan.

Tässä asetelmassa rikolliset eivät ole sellaisia pahiksia, jotka reipas mies voisi päihittää. Jos olisi sankareita, venäläisrikolliset saattaisivat näyttäytyä koomisen pahoina. Enemmän he ovat hahmoton syöveri, kuilu jonka katse syö kaiken. Amerikkalainen unelma on peli jota ei voi voittaa. Korruptio on läpitunkematonta.

Gray käyttää popmusiikkia vain pieninä annoksina. Se ei määritä aikakautta eikä kiihdytä tunnetta, kuten esimerkiksi Scorsesella. (Sivuhuomio: nyt elokuvaa jälkikäteen pohtiessani alkoi päässäni soimaan Leonard Cohenin Everybody Knows.)

Perheen elämästä tulee painajaista käsittämättömän pienistä syistä. Paper Tiger on kujanjuoksuelokuva, jossa ei juosta vaan ollaan paikallaan, odotetaan, salaillaan, kaikki on vääjäämätöntä. Irwinin perhe on kuin eläin pedon armoilla ja saalistajan suurinta julmuutta on se, ettei se kerro mitään. Uhka on kaikkialla, väkivaltaa nähdään vain hyvin vähän.

Kuten Chang kuvailee miniarviossaan, Gray on elokuvan viimeisiä suuria amerikkalaisia traditionalisteja. Kerronta on jämäkkää 1970-luvun Hollywoodin parhaiden laatuelokuvien hengessä, skaalaltaan kiinni olennaisessa, juuret italialaisessa draamassa ja melodraamassa.

Miljöö on Graylle tuttu. Tapahtuma-ajan hän liittää omiin kokemuksiinsa ja muistoihinsa vuonna 1970 syntyneenä newyorkilaisena. Sukutaustaltaan hän on ukrainan- ja venäjänjuutalainen.

Korruptioteema tekee elokuvasta klassisella tavalla yhteiskunnallisen. Gray on yhtä kova antikapitalisti kuin Aki Kaurismäki ja samalla rakastaa Amerikkaa. Hän ymmärtää, miksi nämä miehet antavat maailman vietellä itsensä haluamaan liikaa.

Kirjoitin tuossa miehistä, koska siitä on kyse, miesten kompuroimisesta. Scarlett Johansson näyttelee perheenäitiä Hesteriä, jolta Irwin yrittää ensin salata tilanteen. Peruuttamattomat asiat kohtaavat jämäkän Hesterin ilman, että hän niitä tilaa.

Uppiniskaisen epämuodikas Paper Tiger oli yksi niistä parista-kolmesta Cannesin elokuvasta, jotka olisin katsonut uudellen vaikka heti. Lähellä mestariteosta. Suomen-levitys on tiedossa, ajankohta ei; vaikea kuvitella, että elokuvaa nähtäisiin meillä ennen Yhdysvaltojen ensi-iltaa, joka on marraskuussa.