Pelkkää hyvää

Haluaisin tänään harrastaa hieman retrospektiota. Sehän muuttuu tosi herkästi tosi tylsäksi. Luetteloidaan vanhoja tekemisiä ja annetaan rivien välistä ymmärtää, että on muuten tullut oltua tosi reipas ja pätevä. Ketään itsen ulkopuolista ei kiinnosta, ja itsenkin kanssa on vähän niin ja näin. Tässä syy, miksen koskaan lue elämäkertoja. Ihmisten elämä on yleensä kokonaisuutena pitkästyttävä, ihan kaikkien. Erityisen tylsiä elämäkerroista tekee se, että niissä väännetään elämää mielikuvituksettomaan tarinamuotoon. Sitäkin suurempi synti on se, että jätetään pois kaikki, mikä ei tue päähenkilön sankariutta ja supertoimijuutta. Tai no mistä minä tietäisin, kun en lue elämäkertoja.

Paitsi yhden luin. Hippo Taatila kirjoitti A. W. Yrjänästä Alkemisti-nimisen kirjan. Tykkäsin siitä, että päähenkilö esitettiin inhimillisenä. Yllättävän haavoittuvaisena, ei sankarina mutta ei antisankarinakaan, ei keskiössä eikä tarkkailijana. Jotenkin vaan moniulotteisesti(!) olemassa olevana. Toisaalta kysyin monesti, missä määrin Alkemistin päähenkilö on kirjailijan luomus (totta kai on, mutta 50- vai 100-prosenttisesti). Erilaisia siirtoja ja tulkkauksia pohtiessa tulee aina mieleen suosikkielokuvani Kärpäsen (1986 versio) teleportaatiolaite. Kennoon väkisinkin jää vierasta ainesta, jonka takia siirretyt jutut mutatoituvat eivätkä tule ulos omina itseinään. Se on väistämätöntä. Elämäkerrathan ovat usein paljon paksumpaa fiktiota kuin fiktioksi nimetyt romaanit. (Muista edelleen, että en lue niitä. Älä luota minuun.)

Neil Hardwickin muistelmateoksesta Poistetut kohtaukset pidin paljon. Luin sen, koska heti alussa luvattiin, että mikään ei välttämättä ole totta ja tylsät kohdat on jätetty pois. Kammoni tylsyyttä kohtaan vaikuttaa patologiselta. Varsinkin siihen nähden, että oma elämäni kuulostaisi kerrottuna kauniisti sanoen monotoniselta. Sain sydämentykytystä jo siitä, että lapsi halusi uimahallissa mennä toiseen pukuhuoneeseen kuin siihen, missä normaalisti olemme. Hän luojan kiitos näki nopeasti, että kokeilu oli minulle liikaa ja pyörsi päätöksen. Olen henkilö, joka ajautuu olemassaololliseen kriisiin, jos ei saa tavanomaista aamiaistaan, ja on toisaalta fiiliksissä kun onnistuu niistämään nenän kunnolla. Mutta ehkä sisäinen elämäni on rikas.

Mene asiaan.

Lupasin taannoin linkin Tulevaisuusvaliokunnan julkaisuun, johon kirjoitin. Linkki ei silloin toiminut, koska Eduskunta uudisti sivujaan. Hävetti. Nyt teoksen pääsee lukemaan. Se onkin aika mielenkiintoinen kokonaisuus, koska tutkijoiden artikkeleihin pyydettiin kommentaarit kaunokirjailijoilta. Idea on hyvä ja tietysti on, koska sen keksi Anna Kontula. Kaunokirjallisuuden kauttahan ei kannata yrittää jakaa faktatietoa, koska taide välittää tunnetta. Tunne puolestaan on kehon tietoa, ja kehon tiedosta syntyy intuitio ja myötätunto. Kehon tiedosta syntyy etiikka.

Minun oli määrä kirjoittaa utopistinen katsaus eläinkysymykseen liittyen. En kyennyt siihen. Jäin välimaastoon, paikkaan, jossa vanha on poltettu maan tasalle mutta uutta tapaa olla ei vielä ole näköpiirissä. Siksi runoileva otsikko, Tuhkan ja sumun välillä (oma mysteerinsä on, että omissa tiedostoissani otsikko on hieman erilainen kuin julkaisussa, mutta on tuo parempi). Maailmanrakennus ei ole vahvuuteni, keskityin siis kieleen.

”Kun kaikki oli lopussa ja näytti siltä, että makaisin korva Elämän vielä lämpimällä kyljellä ja kuuntelisin, kuinka sen villisti hakkaava sydän sammuu ja huohotus muuttuu korinaksi, kunnes viimeisen henkäyksen myötä tämä meidän ihmeellisyytemme on ohi, hän palasi ja kuiskasi minulle, että nyt ei auta kuin kuvitella.

Kakistelin tavuja kuin kurkkuun juuttuneita kuoria: O-let-ko vit-tu to-sis-sa-si.”

Viime aikoina on ollut paljon esiintymisiä, jotka ovat menneet vähän silleen & tälleen. Tuusulanjärven kirjailijasymposium oli korjaava kokemus. Ensinnäkin kollega Silja Sillanpää esitteli meidät puhujat perehtyneesti ja lämpimästi. Olin siitä kovin otettu ja huomasin muidenkin olevan. Niko Hallikainen onneksi huomasi sanoa sen ääneenkin toisin kuin minä. (Niko Hallikainen on ihana.) Oma ohjelmanumeroni oli 45 minuutin dialogi Tiina Raevaaran kanssa aiheesta toisenlajiset eläimet ja heistä kirjoittaminen. Meillä ei ollut erillistä haastattelijaa ollenkaan! Erinomainen konsepti, vaikka olisi tietysti ollut vaikeaa, jos ei yhtään tuntisi toisen tuotantoa ja ajattelua tai esim. arvostaisi niitä.

Tajusin tekeväni julkisissa puhumisissani toistuvasti sellaisen virheen, että oletan yleisön tietävän valmiiksi saman kuin minä. Se vaikuttaa siihen, millaisesta kulmasta tulen tilanteeseen (huonosta, vihamielisestä). Pitää vastedes muistaa konkretisoida (ei filosofoida) se perusongelma, jonka takia kirjoitan siitä, mistä kirjoitan. Tuusulassa kokeilin tätä ja muistutin, että pelkästään Suomessa, pelkästään ruoantuotannossa, pelkän yhden vuoden aikana tapetaan (murhataan) pelkästään maaeläimiä 80 miljoonaa yksilöä. Kaikki paitsi psykopaatit ovat kanssani samaa mieltä siitä, että se ei voi olla ok.

Yksi kuluneen vuoden mielekäs työ on ollut toimia kirjallisen opinnäytetyön ohjaajana Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle dramaturgi-aktivisti Juti Saarelle. Lopputyö käsittelee mm. sitä, miten näytelmäkirjailija/dramaturgi voi rohkaista ja jopa yllyttää yleisöä suoran toiminnan aktivismiin. Tekstissään Juti kysyy edeltäjiään siteeraten, miksi tehdä representaatioita maailman vääryyksistä, kun voi koota yleisön ja lähteä joukolla tekemään niille ongelmille jotakin. Kuulostaa suoraviivaiselta ja pelottavalta, mutta niin kuulostaa maailmantilakin. Jutin taiteellinen lopputyö Tervan tie – onko meillä suunnitelma? kiertää parhaillaan Kajaanin kaupunginteatterin alueteatterin ohjelmistossa. Jutin tekstin parissa viettämäni aika on saanut minut oivaltamaan, että kyynisyys saattaa olla puolustusmekanismi sitä epämiellyttävyyttä vastaan, mikä syntyy oman laiskistumisen tajuamisesta.

Kiva, että olet jaksanut lukea. Joku internetissä oli sitä mieltä, että voisin tiivistää, mutta tämä on nyt se paikka, jossa en tiivistä. Luin yhden viimevuotisen Parnasson kolumnini ja se oli tiivis. Kuin jokin avaruuden kappale. Tietysti huolestuin saman tien siitä, että olen ollut paljon skarpimpi vuosi sitten. Toisin sanoen olen muuttunut tylpäksi esineeksi. Saahan silläkin toki pahaa jälkeä aikaan.

Lopuksi palaan alkuun ja jaan vielä viimeaikaisen tekstin valetoimittajaurani puolelta. Halusin mennä kuuntelemaan Yrjänän 40-vuotistaiteilijajuhlakonserttia. Jotenkin tilanne oli minulle vaikea. Ehkä siksi, että ylipäätään mihinkään meneminen on tullut niin vaikeaksi, mutta myös jostain hankalammin määriteltävästä syystä. Keksin esiliinakseni sen, että kirjoitan Voimaan keikka-arvion. Tai sanoin kyllä jo etukäteen, että ei siitä tule oikeaa arviota, vaan jotain vaan. Ja että ei tarvi maksaa. Yksi eksäni sanoi aina, että asioita voi tehdä vain pakosta tai rakkaudesta. En koskaan tajunnut sananpartta. Voi tehdä myös rahasta. Tai vihasta! Ja sitten on se valtava joukko asioita, joita tekee siksi, että kukaan muu ei tee. Juuri niistä koostuu äitiyden praktiikka, mutta kukaan ei tiedä, mihin kategoriaan ne kuuluvat. Pakkotekstit ovat usein huonoja, ja siksi niitä ei pitäisi tehdä ollenkaan. Mutta rakkausteksteistä tulee ihania. Sen takia olisi kiva olla vähän rakastavampi.

”Kävellään jonku vitun ison hiekkapuiston läpi, se sora siel on kasattu erikoisiks kummuiks. Natiivien hautausmaa, Maura sanoo.”