Kaunokirjallinen teos kidutusvälineenä

Hippo kysyi minulta perjantaina, olenko tyytyväinen siihen yleisöön, mikä minulla on, vai pyrinkö kasvattamaan yleisöäni (määrällisesti). Koska kysymys oli yllättävä, vaikka sen ei periaatteessa pitäisi olla, tahdon hieman mietiskellä sen äärellä. Mieluusti jopa kontemploisin, mutta se ei kuulemma ole suomea.

Olen tehnyt viime päivinä varjotyöskentelyä ja todennut, että minussa on aika karseita piirteitä. Yksi ei nyt niin karsea, mutta ehkä silti jonkinlaista kehittämistä vaativa, on kärsimättömyys. Esimerkiksi tyhmiä kysymyksiä kohtaan. Tällä en viittaa Hipon kysymykseen, vaan sen muunnelmaan, johon moni taiteilija törmää kustantamoissa, teattereissa ja vastaavissa: Kenelle tämä teos on suunnattu. Sehän ei ole minun ongelmani, vaan tahon, joka on sitoutunut teokseni julkiseksi saattamaan. Heidän ammatilliseen osaamiseensa luulisi kuuluvan kattava käsitys kohdeyleisöistä, kohdistetusta markkinoinnista ja sen sellaisesta, mikä ei itseäni kiinnosta.

Sisäisyleisö tai -lukija, joka jokaisella kirjailijalla ja kirjalla on, on eri asia kuin markkinayleisö, joka on kustantamon huoli, mutta molemmat ovat yhtälailla abstraktioita. Niiden välissä ovat oikeat lukijat. Ja heitä en tosiaan ole tullut pahemmin huomioineeksi.

Kyse ei ole ylimielisyydestä. Vaikka olen kyllä myös aika ylimielinen, aika tosi paljonkin. Siis olen ihan järkyttävän ylimielinen ja ymmärrän hävetä sitä yllättävän vähän siihen nähden, miten paljon yleisesti ottaen häpeän. Tätä vitun varjohommaa en muuten suosittele yhtään kenellekään ja varsinkaan en suosittele kuuntelemaan siitä saatanan perslävestä Spotifysta Shadow Work -nimistä kirjaa, koska vaikka ärsyttävä jenkkienglannin sanavälitön miesmongerrus normaalisti korjaantuu nopeuttamalla, niin ei tämän kirjan kohdalla. Ja sitä paitsi jos jokin on tehty vain audiobookiksi, sen täytyy olla paskaa. T. Varjo.

Yleisön, sen oikean, lihallisen lukijayleisön ajatteleminen on minulle hirveän pelottavaa. Lähtökohtainen ajatukseni on aina se, että ei tätä kukaan lue. Ja jos menen jonnekin puhumaan, oletan, että kukaan ei tule kuuntelemaan. Ei tarvitse olla Sigmund eikä Carl (tai Carrolll, kuten em. kirjassa äännetään) huomatakseen, että tuollaiset ajatukset eivät kumpua vaatimattomuudesta, vaan ne paljastavat raivokkaan puolustusmekanismin. Jos sanon itse, että ketään ei kiinnosta, en pety, jos ketään todella ei kiinnosta. Ennen kaikkea en joudu naurunalaiseksi sen tähden, että olisin luullut omasta kiinnostavuudestani liikoja. Ajatusmallin muuttaminen altistaisi minut jollekin tuntemattomalle, sellaiselle, mitä en voi hallita. Olisi hullua saattaa itsensä niin vaaralliseen tilanteeseen?

En puhu nyt siitä, että epätoivoisesti haluaa yleisön rakkautta. Ehkä ennemmin siitä, että antaa yleisön rakastaa. Olen ehkä ajatellut, että minun kirjojani lukevat vain ne, joiden rakkaus on karaistua ja siksi aitoa. Vain he ansaitsevat hengentyöni, koska vain he uskaltavat astua sisään siihen todellakin erittäin terävään, häijyyn ja hyvin vaaralliseen luolaan, jossa aarre piilee. Muut pysykööt loitolla, ei nössöille. Minkä takia muuten lohikäärmeitä paheksutaan, kun he vartioivat aarrettaan? Sehän on jumalauta heidän aarteensa.

Olen saanut vahvistusta käsitykselleni uskollisista ja rakastavista lukijoista, sillä olen oppinut hakemaan Instagramista #asioita. (On kiusallista tehdä niin ja joutua sitten miettimään, paljastaako nähneensä kirjapostauksen, vai onko vaan ihan hiljaa, jottei vaikuttaisi stalkkerilta tai narsistilta.) Tällaisten lukijoiden olemassaolosta huolimatta ajatusmallini on maho. Sen ansiosta kirjani pysyvät pienen piirin salatietona. Ja niin paljon kuin tuosta mielikuvasta pidänkin, on myös totta, että katkeroidun koko ajan lisää kun teokseni eivät menesty vaikka teen työni tosi hyvin.

Ajoitan ajatusmaailmassani tapahtuneen muutoksen kymmenen vuoden taakse. Korpisoturin vastaanotolta odotettiin enemmän, ja annoin ulkoisten odotusten vaikuttaa itseeni, jolloin petyin ja käännyin sisäänpäin. Seuraavana vuonna ilmestynyt Pohja meni kirjallisten ansioidensa osalta täysin ohi. Myöhemmin Ilja Lehtinen analysoi kirjaa Niin&Näinissä, ja hänen luentansa oli korjaava kokemus – muistetaan taas Antti Salmisen sanat muutamasta laadukkaasta lukijasta. Pohjan myötä viimeistään ymmärsin, että useimmat kirjat ”menevät ohi”. Valtaosa niistäkin, joita mainostetaan ”kevään/syksyn kirjatapauksina”. Jos ei pysty elämään asian kanssa, on parempi vaihtaa alaa.

Pohjan jälkeen kirjoittaminen tuntui lähes mahdottomalta. Ei vähiten siksi, että silloin käynnistyi tapahtumaketju, jota Lihakirja dissektoi. Mieluummin ei puhuta ollenkaan Rehabista, jonka ilmestyttyä kaipasin kipeästi muutosta, ja kuten inhimillistä on, hain sitä itseni ulkopuolelta. Olin julkaissut kaikki kirjani Innolta. Koin, että luokitteluita palvova kirjamaailma ei ota vakavasti tietopainotteisen kustantamon kaunokirjoja: viitekehys, vaikkapa jo se, kenen vieressä oma naama on katalogissa, vaikuttaa siihen, millaisia ennakko-oletuksia kirjailijan tuotantoon kohdistetaan ja läpäiseekö se tiettyjä seuloja. Seuraava välivaihe urallani romutti illuusioni kustannusalaa kohtaan pysyvästi. Enkä sano tätä sillä, että katuisin jotain. En kadu mitään.

Tietyllä tapaa on totta, mitä Virginia Woolf väittää: vihan vallassa kirjoittaessa työn jälki jättää toivomisen varaa. Ehkä se ennen kaikkea luo kirjasta ympäristön, jossa lukija joutuu kulkemaan varpaisillaan. Koska viha on keino suojautua eikä vihaava kirjailija päästä lukijaa lähelleen, lukija tulee toistuvasti torjutuksi. Mikään ei todella katoa on vihainen, mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Teos päätyi Finlandia-ehdokkaaksikin, mikä oli iso yllätys, koska tiesin, että olisin voinut kirjoittaa sen paremmin. Lihakirjassa viha ei jää aiheen tasolle. Kirjan voisi oikeastaan veganisoida ja muuttaa Vihakirjaksi. Se on romaani, joka jäljittelee rautaneitsyen tai teilipyörän toimintaperiaatetta. Se tunne kun. Tai ehkä se on ”pikkuhevonen”, josta mieluiten en olisi ikinä kuullutkaan etkä varmaan sinäkään. Ehkä joku voi joskus kirjoittaa gradun otsikolla Kaunokirjallinen teos kidutusvälineenä: metafyysiset ratkaisut lukukokemuksen epämiellyttävyyden synnyttäjinä.

Ei yleisöä saa kiduttaa. Toisaalta uskon, että Lihiksen viha on ollut monille tunnistettavaa ja ehkä puhdistavaakin. Kaikille niille lohikäärmeille, joita on jo kotvan aikaa vituttanut se, miten meidät kuvataan fiktiossa.

No mutta, mitä minun pitäisi sinun kanssasi tehdä, yleisö? Sinä olet siellä ja olet varmaan ihan valmiina seikkailuun. Minun pitäisi varmaan tulla vähän vastaan. Kyllä se pelottaa.

Ps. Ilja, voit pitää sen Kasvatus ekokriisin aikakaudella -kirjan, jonka perään pikkumaisesti kyselin. Sitä paitsi omalla kohdallani peli taitaa jo olla menetetty: kuten minun kasvattajallani on tapana sanoa ”myöhäistä rypistellä kun paskat on housuissa” (hyvää äitienpäivää!).