Oletko kissa vai koira

Väestön jakautuminen kissa- ja koiraihmisiin on todellinen ilmiö, mutta toisin kuin kuvitellaan, piirre ei määräydy sen mukaan, kummasta lajista ihminen tykkää enemmän. Lajilliset preferenssit ovat pikemminkin seuraus, ja on syytä heti alkuun korostaa, että kissa- tai koiraihmisyys ei kytkeydy tosimaailman kissoihin ja koiriin.

Yleisen uskomuksen mukaan kissaihmiset ovat hulluja ja koiraihmiset tyhmiä. Asia ei ole niin yksiulotteinen. Koiraihmisten toiminta saattaa kylläkin vaikuttaa kissaihmisten näkökulmasta käsittämättömältä, jopa pöhköltä. Koiraihmiset puolestaan joutuvat usein päivittelemään kissaihmisten erikoista käytöstä.

Kissaihmisiin yhdistetään tyypillisiä kissaominaisuuksia: itsenäisyys, mukavuudenhalu, voimakas omanarvontunto. Salaperäisyys, joka – no tiedän, mistä se johtuu, mutta en kerro. Koiraihmiset ovat esikuviensa tavoin lojaaleja, taipuvaisia sitoutumaan, yhteistyökykyisiä, elämänmyönteisiä. Koirat ovat päiväpuoli, kissat yö. Koirat maskuliini, kissat feminiini.

Kaikki tuo voi olla totta, mutta nyt emme ole tekemisissä minkään persoonallisuustestin tai muunkaan horoskoopin kanssa. Kyse on perustavanlaatuisesta erosta tavassa, jolla ihmiset kiinnittyvät yhteisöön.

Koirat ovat laumaeläimiä. Kissat luovat sosiaalisia suhteita toisiin yksilöihin. Koirat toimivat ryhmänä, kissat saalistavat yksin. Onkin niin, että koira- ja kissaihmisiä erottaa nimenomaan suhtautuminen laumaan: toisille lauma on mielekäs ja he kokevat sen sääntöjen noudattamisen palkitsevana, toiset ovat auttamattoman antiautoritaarisia ja kuormittuvat joutuessaan sovittamaan itsensä laumaan.

Koiraihmisiä on enemmän, koska heidän eloonjäämisstrategiansa on arvaamattomassa maailmassa parempi. Laumassa toimiminen on järkevää, eikä ihmisiä olisi tällaista määrää, jollei enemmistö olisi laumaeläimiä. Sitä paitsi ihmisen ja koiran yhteinen kulttuurievoluutio on pitkä, ja olemme omaksuneet monet parhaista puolistamme koirien eli susien kulttuurista. Niinpä nyky-yhteiskunnankin keskeiset instituutiot kuten koululaitos ja maanpuolustus on organisoitu laumaeläimyyden oletukselle. Siksi ne ovat kissaihmisille maanpäällisiä helvettejä.

Koiraihmiset ovat valmiita käyttämään paljon voimavarojaan lauman yhtenäisyyden hyväksi. On johtaja, on hierarkia, niitä kunnioitetaan. Mutta kilpailla saa, ja pitääkin, sillä kyvykkäimpien on tärkeää olla heille kuuluvissa asemissa. Johtajaa täytyy koetella, jotta hänen mahdollinen heikentymisensä selviää ajoissa.

Kissaihminen ei ymmärrä kilpailua. Omasta mielestään hän on aina alfa, mutta asia ei kiinnosta häntä niin paljon, että hän laumaan päätyessään haastaisi johtajan. Hän uskoo sisäsyntyiseen arvoonsa: hänelle kuuluu se, mikä muillekin, eikä hänen tarvitse sitä erikseen ansaita. Hyvinvointivaltio on kissaihmisen keksintö. Työpaikan juhlista ja ay-liikkeestä saamme kiittää koiraihmisiä. Ja tietysti siitä, että on joukkuepelejä! Kiitos, koiraihmiset. Toksinen sarkasmi on kissaihmisistä peräisin.

Sekä kissa- että koiraihmisillä on sosiaalista älyä, ovathan molemmat eläimiä, mutta kissaihmiset ovat vähemmän motivoituneita toimimaan ns. sopivasti. Kissaihmiset pitävät sosiaalisia pelejä ja tuottamattomilta vaikuttavia rituaaleja älyvapaina. ”Miksi vitussa minun on leikittävä tutustumisleikkiä?” kysyy kissaihminen jo päiväkodissa ja menee tuolin alle mököttämään, koska ei halua puhua toisten kuullen. Juuri niin, valtaosa autisteista on kissaihmisiä.

Kissa- ja koiraihmisillä on edellytykset tulla toimeen keskenään ja oppia arvostamaan toistensa tapaa olla. Kissaihmiset kuitenkin herkästi ylenkatsovat koiraihmisiä ja hankkiutuvat heistä etäälle. Koiraihmisiä puolestaan johdattaa imperatiivi, joka nostaa lauman edun kaiken muun yläpuolelle. Kaikki lauman ulkopuolinen saatetaan tulkita vihamieliseksi ja täten hävitettäväksi. Noitavainoissa oli osittain kyse siitä, että koiraihmiset halusivat päästä eroon epäilyttävän oloisista kissaihmisistä. Kuten miehet tappavat naisia, myös koiraihmiset tappavat kissaihmisiä. Lynkkaavat väkijoukot koostuvat pääsääntöisesti koiraihmisistä. Sadistisimpien sarjamurhaajien keskuudessa kissaihmiset sen sijaan ovat yliedustettuja.

Vaikka kissaihmisyys on monin tavoin yhteiskunnanvastaista ja johtaa lisääntyessään anarkismiin, yhteisö on myös hyötynyt kissaihmisistä. Valtaosa suurista tutkijoista, taiteilijoista ja yleisesti ottaen nobelisteista on kissaihmisiä, jotka ovat onnistuneet vetäytymään laumasta ja päässeet näin ollen kohdistamaan energiansa todelliseen mielenkiinnonkohteeseensa. Valitettavasti se on toisinaan ydinpommi. Siksi sanotaankin, että sodista vastaavat koiraihmiset, mutta yksittäiset katastrofit ovat kissojen käsialaa.

Juuri tästä syystä ne yksilöt, joiden neroutta on ihmiskunnan historian aikana juhlittu, ovat melkein aina olleet miehiä. Patriarkaalisesti järjestetyssä laumassa naisilta riistetään kaiken muun lisäksi sosiaalinen itsemääräämisoikeus. Naisen osa on miellyttää ja passata muita, varsinkin hierarkkisesti ylempiä, eli miehiä, mutta myös alempia, eli lapsia, ja teeskennellä mielenkiintoa toisten tarpeita kohtaan. Kissapuoliset naisihmiset eivät löydä tilanteesta mitään hyvää, vaan näkevät, että heidät on alistettu suorittamaan seremonioita, joiden tarkoitus on tautologinen. Heidän voimavaransa tuhlataan, heidät tuhotaan yksilöinä: omalla erityisosaamisalueellaan kukoistamisen sijaan he luhistuvat muiden ihmisten banaalin taakan alle. Ei tule Nobel-juhlia vaan itsemurha. Kissaihmisiä saatetaankin pitää hermoheikkoina, mutta ongelma on siinä, että heidät pakotetaan sopeutumaan itselleen vieraaseen, pitkästyttävään ja epäpalkitsevaan systeemiin. Parhaimmillaan he ovat kun saavat tehdä mitä tahtovat.

Mitä tulee perheenperustamiseen, on täysin kiistatonta, että se on naiselle aina riski. Alfanaaraat nauttivat perheensä johtamisesta, mutta ollakseen todella tyytyväisiä he tarvitsevat isomman lauman. Siksi monet heistä elävät suurissa valituissa perheissä, ryhtyvät kulttijohtajiksi tai hakeutuvat politiikkaan. Kissanaaraille vapaus on tärkeämpää kuin laumaan kuuluminen, ja he nostavat kytkintä heti, jos parisuhde alkaa tympiä. Avioeroperheissä on usein vähintään yksi kissaihminen.

Kissaihmisten lapsiperheet ovat kaoottisia. Yhteisten sääntöjen perustelu jälkikasvulle on hankalaa, jos ei ymmärrä niitä itsekään. Kissaihmisten lapsista tuleekin useimmiten taiteilijoita tai rikollisia. Koiraihmisten perheissä laitetaan lapset soittotunneille ja juostaan yhdessä pallon perässä.

Patriarkaatin kaltaiset järjestelmät, joissa valtaa pitävä ryhmä on ilman reilua kilpailua ennalta päätetty, ovat elämälle vieraita, eikä niistä voi syyttää koiraihmisiä pelkästään siksi, että he ovat koiraihmisiä. Luonnontilassa koiraihmisten johtoon nouseekin yksilö, jolla on siihen aidosti parhaat edellytykset. Fyysinen koko, voima ja kova ääni eivät riitä. Johtajan on ansaittava asemansa viisaudellaan ja ennen kaikkea taidollaan yhdistää lauman jäsenet. Joskus kissaihmisetkin päätyvät johtoon. Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että valta-asema on ollut heidän ainoa keinonsa saavuttaa riittävät resurssit itsensä toteuttamiseen.

Tutkitusti on niin, että kissa- ja koiraihmisten pitäisi tehdä yhteistyötä. Esimerkiksi vallankumoustaistelussa kissaihmisillä on merkittävä rooli pahennusta herättävien ideoiden kylväjinä ja mahdollisuuksien ikkunan isommaksi repimisessä. He ovat taitavia yllyttäjiä ja hurmahenkien lietsojia. Kunhan saavat tehdä sen hieman etäältä, vaikkapa kirjallisesti. Strategisia visionäärejä he eivät ole, vaan siihen tarvitaan koiraihmisten todellisuudentajua ja yhdessä ajattelun koulimaa älyä. Liike ei ole joukko yksilöitä, vaan lauma. Suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ei voi tapahtua ilman koiraihmisten kykyä organisoitua ja pelata yhteen. Mutta kipinä saadaan heiltä, joita ei huoleta keikuttaa venettä.

Kissaihmisen on hyvä ajoittain hakeutua vapaaehtoisesti valittuun laumaan. On olemassa riski, että hänen ulkopuolisuuden tunteensa kasvaa entisestään, mutta jos kissaihminen osaa harrastaa itsereflektiota, hän ei ajaudu sivullisuuteen, vaan ottaa vastaan koiralauman osoittamaa pyyteetöntä rakkautta ja nauttii yhteenkuuluvuudesta. Se taittaa hänen taipumustaan ihmisvihaan. Koiraihmiset puolestaan oppivat kissaihmisiltä normien kyseenalaistamista. Sellainen saattaa horjuttaa laumaa, mutta lauma, joka ei aktiivisesti suostu tulemaan horjutetuksi, ei karaistu, ja vain karaistunut lauma on vahva.

Näyttääkin siltä, että pyrkimys iskeä juopaa kissa- ja koiraihmisten välille on valtaa havittelevien ja siitä syystä erontekoihin kannustavien tahojen propagointia. Luonto ei tunne paremmuusjärjestyksiä, ja siksi myöskään tämä keskeinen väestöä jakava piirre ei anna perusteita pitää kumpaakaan ryhmää toista parempana.

Tämä tieteellinen tutkielma on alunperin julkaistu Nature-lehdessä kesäkuussa 1983. Sen käsitystä totuudellisuudesta inspiroi Googlen AI-yhteenveto, jonka kanssa kirjoittaja kävi seuraavan keskustelun:

-Etsi minulle [kirjasta] sitaatti, mielellään toivotus.

-Toki, kas tässä: [toivotus].

-Onko siinä oikeasti tuollainen [toivotus]?

-Ei ole. Mutta odotahan, tällainen [toivotus] siinä todellakin on!

-Ja siinäkö on nyt ihan oikeasti tuollainen [toivotus]?

-No ei, tuollaista siinä ei missään nimessä ole.

-Voi herrajumala, et voi vain keksiä noita päästäsi!

-Olet aivan oikeassa. Jos vielä annat minulle tilaisuuden, lupaan yrittää kovemmin. Mutta ymmärrän, jos et enää halua kuulla vastauksiani.

-No?

-[Toivotus].

-Sanotaanko siinä oikeasti noin?

-Ei sanota.