Kaninkasvattaja ja lehtimies

Okei, aloitetaan vaikka näin: lemmikkien hankkiminen lapsille pitäisi olla lailla kiellettyä. Kenenkään elämää ei ole tarkoitettu toimimaan jollekulle toiselle opettavaisena kokemuksena vastuunkantamisesta. Eikä yhdenkään lapsen pitäisi joutua kantamaan vastuuta toisen elämästä.

Olen elävä esimerkki ihmisestä, jonka ei olisi lapsena tarvinnut saada tällaisia opettavaisia kokemuksia. Ei varsinkaan niin montaa. Totta kyllä, että opin: käyn naapurin koiran kanssa hammaslääkärissä, kuljen kissojen perässä pitkin pihaa ja omatuntoni riivaa minua aina kun en sitä tee, nostelen kotilot tien sivuun arvioituani, mikä on nilviäisten arvioitu määränpää, ja kahlaan mudassa repimässä vesikasveista vastuuttomien kusipäiden siimoja. Varmaan tekisin sitä kaikkea muutenkin, mutta homma voisi olla mukavampaa ilman kalvavaa syyllisyyden ja riittämättömyyden tunnetta, joka ei hellitä ikinä.

Halusin palavasti ratsastaa ja hoitaa hevosia, mutta tallit hierarkioineen ja kirjoittamattomine lakeineen eivät sopineet kaltaiselleni sosiaalisesti aralle ja pelokkaalle lapselle. Niinpä suuntasin kiinnostukseni pienempiin eläimiin. Joku tuntematon aikuinen kutsui minut ja kaverini luokseen katsomaan söpöjä eläimiä. Hän ei polttanut ruumiitamme tynnyrissä, vaan hänen talossaan tosiaan oli huone täynnä kääpiökaneja, jyrsijöitä ja jopa chinchilla. Halusin tulla häneksi.

Koska kanit olivat halvempia kuin hevoset, minulle hankittiin kaksi poikasta, Nuppu ja Rusina. Olin saanut päähäni, että voisin alkaa kaninkasvattajaksi. Samalla tavalla kuin joku kasvattaa hevosia. Ei sillä tavalla kuin joku kasvattaa minkkejä tai sikoja. Siksipä toivoinkin tyttöä ja poikaa, koska miten kanit muutoin voisivat lisääntyä. Eipä aikaakaan kun pihamme täyttyi monenlaisista rakennelmista, joissa hillintäyrityksistä huolimatta räjähtävästi lisääntyvälle sisäsiittoiselle kanipopulaatiolle pyrittiin takaamaan edes jossain määrin asialliset oltavat. Isä pystytti kaneille talveksi kodankin. Mikään tästä ei ole ok. Kaneja piti antaa pois, mikä oli helpottava ratkaisu, mutta myös äärimmäisen ahdistavaa, koska aina ei voinut tietää, millaisiin oloihin kanit joutuivat.

Kuten traumaattiset kokemukset usein, myös kanikoettelemus synnytti tarpeen luoda. Olin itseoppinut kaninkasvattaja, joten kukaan ei kertonut, mitä muuta se voisi tarkoittaa kuin näyttelyissä (yhteensä kahdessa) käymistä, erikoisten virallisten nimien keksimistä ja kanien sukupuiden ylöskirjaamista. Niinpä aloin toimittaa lehteä. Lehden ”kirjoittajat” olivat toisinaan itse kaneja ja toisinaan vain ihmisiä. En muista, montako numeroa tein ja mikä oli ilmestymistahti, mutta olin lopulta aika uupunut itse luomani aikataulupaineen vuoksi.

Kanilehdellä ei ollut yhtäkään tilaajaa, paitsi suunnitelmassani, joka oli se, että lähettäisin lehteä kaikille kasvattamieni kanien omistajille sitouttaakseni heidät huolehtimaan kanistaan entistä paremmin. Paha vaan, että joutuisin näin ollen soittamaan puhelimella (sitä kammosin yli kaiken) ja kyselemään osoitteita. Se olisi kyllä edessä muutenkin, sillä olinhan aikeissa järjestää kasvattamoni asiakkaille suurtapahtuman, joka toimisi samalla kanien jälleennäkemisenä, olivathan he ehkä ikävöineet omaisiaan. Ainakin niitä, joilta eivät yrittäneet kohdatessaan kynsiä mahaa auki.

Suurtapahtuma oli määrä pitää kodissani. Olin laskeskellut pinta-alan riittävän vieraille. Ainakin, jos sää sallisi ulkona olemisen. Ainoa ongelma olivat vanhempani, joille olisi hyvä ilmoittaa asiasta, ehkä jopa pyytää lupa. Se tuntui meritoituneesta kaninkasvattajasta nöyryyttävältä.

Lannistumatta liikaa järjestelykysymyksistä keskityin ohjelman suunnittelemiseen. Kaninäyttely nyt ainakin olisi luvassa. Keramiikkakurssilla muovailin jokaiselle kutsutulle kanille, ehkä myös heille, jotka yhä asuivat meillä, kaniinipatsaan. Näiden noin kolmenkymmenen pienen, melko ruman veistoksen todellista tarkoitusta en kertonut kenellekään. Paitsi ehkä parhaalle ystävälleni, jonka varmaankin toivoin auttavan järjestelyissä. Esim. suklaariisimurokikkareiden tekemisessä.

Olin tapahtumajärjestäjänä yhtä kokematon kuin päätoimittajanakin, joten operaatio alkoi jossain vaiheessa stressata ja pahasti. Oli vaikeaa, joskin hirveän helpottavaa, tuottaa kaikille, etenkin itselleni, pettymys, mutta lopulta peruin tilaisuuden. Jonne en siis ollut kutsunut ketään, koska en ollut voinut lähettää kutsukortteja.

Lehden toimittamisen lisäksi kanit houkuttelivat/pakottivat minut myös laatimaan sarjakuvaa. Päätin täyttää kokonaisen vihon sarjakuvalla, koska sittenhän se olisi helppo kopioida kirjaksi (arvasin, että ei se ihan niin menisi, ja nämä käytännön kysymykset vaivasivat mieltäni huomattavasti, varsinkin siihen nähden, että olin 10-vuotias). Sarjakuvani kertoi Nupusta ja Rusinasta sekä heidän kuudesta lapsestaan. Teoksen nimi oli Talousobligaatiokaniperhe. Sen varsinainen aihe oli raha, josta olin kiinnostunut sen takia, että tajusin sen olevan ainoa avain itsenäisyyteen. Voisi sanoa, että olin tekijänä kypsynyt: alkuaikojen kuvatarinoissani seikkaili suruttomia koiria, joilla oli romanssi risteilyaluksella. Talousobligaatiokaniperhe jäi säntillisyydestäni huolimatta kesken, koska menetin mielenkiintoni rahaan. Se ei ikävä kyllä ole vieläkään palannut.

Kanien kautta tutustuin myös oikeaan kaunokirjallisuuteen. Tätini lainasi minulle Ruohometsän kansan, joka ei olekaan mikään lastenkirja. En tarkoita, etteivätkö lastenkirjatkin voisi olla oikeaa kaunokirjallisuutta, mutta omasta mielestäni olin siihen saakka lukenut pelkkää paskaa. Richard Adamsin klassikko kertoo sitkeästä villikanien yhteisöstä, jossa ei jostain syystä ole yhtäkään naarasta, mutta toisin kuin fantasiakirjallisuudessa perinteisesti, asia halutaan ratkaista. Kanit käyvät sotia toisten kanisivilisaatioiden kanssa. Se on selvää: kanit ovat hurjia eläimiä. Sivuosassa on barbaarisia idiootti-ihmisiä. En muista, mihin romaani päättyy (”aika velikultia”?), mutta se oli väkevä lukukokemus. Arvelin, että tokkopa kovinkaan moni aikuinen on ymmärtänyt kanikirjan päälle. Kirjaa lukiessa tuntuikin siltä kuin olisi jossain julkisessa tilassa, jonne kukaan muu ei osannut sisään, ja ihmettelin, että tällainen paikka on siitä huolimatta olemassa.

On yllättävää, että nimesin vain yhden kanin Ruohometsän kansan mukaan. Viikka oli ainoa eloonjäänyt poikueesta, jota vaivasi jonkinlainen kuolemaan johtanut jäykistymissairaus. Kadun vieläkin katkerasti sitä, että annoin Viikan ja toisen kanin, jonka henkilöllisyyttä en nyt muista, epämääräisille miehille, jotka olivat nähneet lehdessä ilmoituksen kaneista. Luovutin heille kanien ”rekisteripaperit”. Arvelin, että jos heillä on pahoja aikeita, lappuset saavat heidät muuttamaan suunnitelmiaan. Ei siksi, että he tajuaisivat olevansa tekemisissä muotovalioiden kanssa, vaan sen takia, että – vaikka tämän myöntäminen olikin minulle vaikeaa – minä olin lapsi ja kanit olivat minulle tosi tärkeitä.

Ehkä miehet päästivät Viikan ja toverinsa vapaaksi. Ehkä he kohtasivat villikaniineita ja Viikan perilliset elävät yhä keskuudessamme. Frith heitä siunatkoon.