Minkä kaiken me voimme sallia olevan todellista?

Viime viikolla avasin Helsingin Sanomat kerran ja se riitti mainiosti. Lehdessä kerrottiin Zaran ”kuolemanhousujen” trendaavan somessa, koska ihmiset jakavat videoita siitä, miten kompastelevat liian laajoihin lahkeisiin. Trending: kansa tappaa itsensä housuilla.

”Nämä ovat niin vitun epäinspiroivat nämä ajat.”

Niin kirjoittaa Niko Hallikainen 2025 julkaisemassaan Prima materiassa, jonka voi ladata ilmaiseksi kirjailijan kotisivuilta. Ehkä hän ennusti tappajahousut? ”Sanon hengille, anna kaiken vaan tuhoutua.”

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Prima materiasta. Mutta en ole tohtinut, koska olen pelännyt, että vaikutan tyhmältä. Kirja ei tosin itsessään ole ollenkaan vaikea. Se on itse asiassa sangen suoraviivainen. Voisin jopa sanoa, että se on helppo, mutta vain jos sille antautuu, suostuu uskomaan, että: ”Henkimaailmaan pääsee hengittämällä.”

Vaikeus liittyy kuvitelmaani siitä, että minun pitäisi osata analysoida teoksen viitekehystä perinpohjaisesti alkaen siitä, että selittäisin sivistyneesti, mitä prima materia tarkoittaa alkemiassa ja miten Jung mieltää termin omassa ajattelussaan. Oikeasti lukaisisin aiheesta AI-yhteenvedon enkä edes tajuaisi, että kone taas kerran kusettaa minua, ja vaikuttaisin aivan tollolta. Pahimmassa tapauksessa sinä lukijani et olisi yhtään sen valistuneempi tai vaikka olisitkin, uskoisit sanaani silti, koska miksipä et uskoisi, ja niin kone olisi onnistunut huiputtamaan meitä molempia.

Niin että sanotaan se suoraan: en ymmärrä alkemiasta hevonpaskaa. Se liittyy ehkä siihen, että minun on pakko saada ymmärtää asiat oman älyni ja/tai intuitioni kautta. En sisäistä asioita, jotka vain luen. Minun täytyy ensin itsenäisesti tehdä sama oivallus. Arvelen myös, että kuten kaikissa tieteissä, myös salatieteissä harrastetaan tyhjänpäiväistä jargonointia, jonka tarkoitus on vain esitellä omaa etevyyttä. En jaksa semmoista yhtään. Sitten ovat vielä vertauskuvat. En käsitä niitä. Minulle viisasten kivi on todellakin kivi. Ei toki mikä tahansa murikka, vaan aivan tietyn näköinen ja kokoinen. Kohtuullisen iso, sellainen, ettei sitä ihan omin voimin jaksa nostaa, röpelöistä graniittia, ei mitään höttöpaskaa, möhkälemäinen mutta teräväharjainen. Siis että se näyttää vähän minikokoiselta vuorelta.

Siksi pidänkin Prima materiasta kovasti, se on konkreettinen. Esimerkiksi vaikka: ”Mä en lakkaa järkyttymästä, miten moni asia ratkeaa siten, että vastaukset tulevat itsestään ajallaan kysyjän luokse. Jos monimutkaiseen pulmaan ei löydy vastausta juuri nyt, se tuskin selviää pähkäilemällä eri ratkaisuvaihtoehtoja puhki vaan antamalla pulman kääntyillä ikään kuin itsestään. Se on myös ennustuksille myöntymistä, elän läpi kysymystä.”

Hallikaisen teos ei yritä mitään. Se on niin varma itsestään, varma tiedostaan ja taituruudestaan, että sen ei tarvitse verhoutua vaikeaselkoisuuteen. Se voi sanoa kaiken aivan suoraan. Hengistä, ennustuksista, yhteydestä tuonpuoleiseen. Ja: ”Mulle on aivan yksi vitun lysti, milloin pilkku tulee.”

Myös kirja-alasta Prima materia puhuu suoraan:

”Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö juhlii, kun se nosti kuolinilmoituksissa käytettävien runositaattien lupahintoja kuusi prosenttia. Me emme osaa pyytää kohtuutta tahoilta, jotka ovat kusettaneet meitä vuosisatoja, ja sen sijaan lypsämme senttejä syvän menetyksen kohdanneilta ihmisiltä, jotka eivät liity tähän mitenkään, he eivät ole tehneet mitään väärää.”

Kuolemanhousuista uutisoinut päivälehti ei vaivautunut arvioimaan Prima materiaa. Sen sijaan tekijää haastateltiin lyhyesti kysymällä muun muassa, onko Otavan kirjailija tullut hulluksi, kun julkaisee uutukaisensa ilmaiseksi netissä. Tämä onkin oikeasti se kaikista kovin juttu Prima materiassa. Se ei tarvitse tuekseen tahoa, joka lunastaa sen. Joka antaa lukijalle takuun siitä, että nyt on kyseessä laadukas korkeakirjallisuus. Eikä tosiaankaan kenen tahansa sekopään omakustanne.

Siksi Prima materia ei ole vain teos. Se on teko. Teoksissa riskinotto jää aiheeseen tai muotoon. Teko on itsessään riski, täysin ja kokonaisvaltaisesti.

Romaanin julkaiseminen ilman välikäsiä, pelkästään ilmaiseksi ladattavana tiedostona on varmasti taloudellisesti pienempi riski kuin omakustanteen painattaminen, mutta Hallikaisen kaltaiselle tunnustetulle kirjailijalle painotuotteen hylkääminen kokonaan on kenties radikaalimpi ratkaisu. Paitsi että teoksen tietyllä tasolla materiaalisuuden ylittävä olemassaolo on linjassa otsikkonsa kanssa, se myös mahdollistaa aivan eri mittakaavan jakelun kuin painettu kirja. Mutta samalla ongelmaksi muotoutuvat konventiot. Kirja, joka uhmaa sitä, miten kirja ajatellaan (ja se ajatellaan varsin kapeasti), on merkittävässä vaarassa tulla kokonaan sivuutetuksi. Ja kuten Antti Majanderkin perehtyneessä haastattelussaan kysyy: entäs Finlandia-kisa. Olisi kiinnostava tietää, suhtautuiko Finlandia-raati Hallikaisen kirjaan samalla vakavuudella kuin kilpakumppaneihin. Pystyivätkö he ajattelemaan, että se, mikä ilmenee fyysisessä maailmassa tulostepinkkana, ei ole kirjallisuutena sen halvempaa kuin arvostetun kustantamon logolla varustettu romaaniesinekään. Harva kirjailija on valmis ottamaan riskiä, että ulkokirjallinen seikka heikentää mahdollisuutta ehdokkuuteen. (On kyllä aika hullua ajatella, että julkaisumuoto on ”ulkokirjallinen” seikka.) Voihan toki olla, että raatilaiset lukivat kaikki kirjat sähköisinä, jolloin Prima materia olikin yhtäkkiä huomattavasti tasa-arvoisemmassa jollei jopa etulyöntiasemassa. Olisi kyllä varmaan ollut kirjakauppiaille hienoinen pettymys, jos myyntipöydällä olisi vain viisi ehdokasta ja yhden saisikin ladata veloituksetta netistä. Vaikka saahan ne loputkin puoli-ilmaiseksi suoratoistopalvelusta lol.

Sisältönsä puolesta Prima materian ensisijainen riski ei nähdäkseni ole kirja-alan arvostelussa. En usko, että kustantamoissa viitsitään kantaa kaunaa Hallikaisen tasoiselle kirjailijalle. Sehän olisi tyhmää. Tosin, saanko tehdä oman pikkuhuomautukseni kirja-alasta tähän väliin? Ansioitunutkaan kirjailija ei välttämättä tänä päivänä vetoa kustantajaan samalla tavalla kuin lupaava esikoinen. Näyttäähän nimittäin siltä, että Helsingin Sanomien parhaan esikoiskirjan palkinto muuttuu vuosi vuodelta merkityksellisemmäksi. En yhtään tiedä, miksi. Ei varmaan ainakaan sen takia, että Helsingin Sanomat kirjoittaa aiheesta niin paljon. No joo. Se oli sarkasmia. Kustantamoissa varmasti selitetään Hallikaisen mainitsema kusetus joksikin muuksi kuin kusetukseksi, ja taiteilijoidenhan nyt kuuluukin ylireagoida ja olla vähän kohtuuttomia. Sitä paitsi ihmisillä on ilmiömäinen kyky olla ottamatta rakenteellisen tason kritiikkiä henkilökohtaisesti. En se ole minä, joka riistää, se on pomoni. Ei me, vaan toinen kustantaja. Ei muuten, mutta taloudelliset realiteetit on vaan pakko hyväksyä. Jne. Yms.

Sen sijaan se, että Hallikainen kirjoittaa mystiikan alueelle kuuluvista ilmiöistä ilman minkäänlaista etäännytystä kuin mistä tahansa, minkä olemassaolo yleisesti hyväksytään ja tunnustetaan, on mielestäni aidosti vaarallista. Siis ihanalla tavalla. Elämme latteassa kulttuurissa, jossa kaikki on tätä ja tässä. Ei ole hyvää ja pahaa, ei pyhää, ei henkeä, ei mysteerejä eikä jumalaa, ei juuri edes järkeä, paitsi silloin kun se voidaan yhdistää rahaan, joka ironista kyllä, on itse täysin mielikuvituksen (vai sen puutteen) tuotosta.

Totta kai kaikenlainen new age -rihkama trendaa kuin kuolemanhousut konsanaan. Mutta ei suinkaan siksi, että hengellinen kasvu kiinnostelisi, vaan sen tähden, että ihmisille, joilla on jo kaikkea, voi kuitenkin vielä myydä kiviä! Kaupallisuus puhdistaa asioista arveluttavan hengen. On ihan ok käydä reikihoidossa ja enkeliterapiassa tai ostaa tarotkortit tai meditoida applikaation avulla tai maksaa rahaa siitä, että pääsee ayahuasca-seremoniaan. Kyllä olen tehnyt kaikkia ja ei, en paheksu. Mutta herra(!) paratkoon jos lähtee seuraamaan sitä polkua, johon edellä mainittujen luulisi kaiken järjen(!) mukaan johtavan. Koska siinähän e

i enää olekaan kyse vain minun kasvustani ja minun egostani ja siitä, miten näppärästi minä osaan sen sulauttaa osaksi maailmansielua. Tai että minä omistan sen fucking kiven (se ei oikeasti ole niin ihmeellinen se kivi, kannattaa mennä vaikka johonkin ulos, ihan varmana löytyy).

Ja mitä helvettiä se sitten on, että joku tarjoaa ilmaiseksi väkevän näyn ja toismaailmallista tavoittelevan loitsun. Vieläpä tavalla, joka todennäköisesti sotkee hänen mahdollisuutensa saavuttaa teostaan henkilökohtaista gloriaa. Kauan eläköön hulluus. Ja nyt, kaikki oman elämänne manifestaattorit, toistakaa perässäni: ”Universumi ei ole mulle mitään velkaa. Lähdetään vittu siitä.”