Mikko K. Heikkilä: Elinan surman eli Laukon laulun vahvasti historiallinen vaikkakaan ei esikuvallinen tausta

Kirjoitukseni käsittelee aihetta, jonka todenperäisyyden arvioinnin puutteellisuuden tähänastisessa, erityisesti viimeaikaisessa, tieteellisessä tutkimuksessa toin kirjallisestikin esille jo teoksessani Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne vuonna 2022 ja jonka käsittelyä merkittävästi laajensin vertaisarvioidussa tiedekirjassani Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo vuonna 2025. Tässä kutsukirjoituksessani vielä täydennän kyseisen aihepiirin käsittelyäni mm. sen dokumentaation kokonaislaajuuden ja eettisten ulottuvuuksien osalta.

Puhumme sekä runopukuisena että suorasanaisena tunnetusta tarinasta Kurkien aatelissuvun satoja vuosia omistaman vesilahtelaisen Laukon kartanon eräästä mahtavasta isännästä, nimittäin alkuperäisinä säilyneiden kirjallisten aikalaislähteiden ja sinetin varmasti 1400-luvulla eläneeksi todistamasta kihlakunnantuomari Kla(v)us Kurjesta ja tämän vaimosta Elinasta. Kla(v)us-herran kerrotaan polttaneen Elinan, tämän pienen poikalapsen ja päärenkinsä Uolevin eli Uotin elävältä kotikartanoonsa. Kalevalamittaisen runolaulun Elinan surman eli Laukon laulun mukaan Kla(v)uksen hirmuteon syynä oli hänelle ilmeisen (ex-)rakastajattarensa, emäntäpiika Kirstin eli Tiinan (<- Kristiina), toimesta uskoteltu Elina-vaimon (mahdollisesti sukurutsainen) uskottomuus Uolevin kanssa ja väitetysti sen seurauksena alkunsa saanut pariskunnan vastasyntynyt poikalapsi. Kyseessä on (väitetty) hirveä perhe(kunta)tragedia, jonka kaikki osalliset saavat lopulta surmansa. (Heikkilä 2025). Tarinan hirveys (tai suloisuus) ei kuitenkaan saa tasokkaassa tieteessä sanella sen totuusarvoa. Se on selvitettävä kylmän viileästi. Sitä pyrin tekemään seuraavaksi.

Se vanhaa itämerensuomalaista runomittaa eli kalevalamittaa noudattava virsi eli runolaulu, joka parhaiten tunnetaan tutkimuksessa ja laajemminkin nimellä Elinan surma, on dokumentoitu lukuisilta paikkakunnilta vähintään katkelmallisesti. Tallennusajankohdaltaan vanhimmat taltioinnit ovat kuitenkin kaikki nykyisin Pirkanmaahan kuuluvasta Vesilahdesta, josta myös määrällisesti suurin osa taltioinneista on, mutta Elinaisen kohtalosta kertova(a) Elinan surmaruno(a) tunnettiin jo ja vielä 1800-luvulla selvästi myös useilla muilla paikkakunnilla. Säelukumäärältään pitkää Elinan surmaa tai ainakin sen säkeitä on Vesilahden lisäksi muistiinmerkitty tiettävästi seuraavilta, aakkosjärjestyksessä luetelluilta paikkakunnilta: Halikko, Hauho, Kangasala, Karkku, Kivennapa (Karjalankannaksella), Kuorevesi, Lammi, Lempäälä, Marttila, Mouhijärvi, Noormarkku, Punkalaidun, Pöytyä, Rautu (Karjalankannaksella), Rusko, Suoniemi, Tottijärvi, Tyrvää, Sakkola (Karjalankannaksella), Suoniemi, Sääksmäki, Venjoki sekä Vuole (Venäjän Inkerinmaalla) ja Yläne ‒ siis varsin monesta maakunnasta. Huomionarvoista on, että Elinan surman toisinnoista määrällinen valtaosa on kuitenkin Kokemäenjoen vesistön alueelta ja että kaikista toisinnoista valtaosa mainitsee runolaulussa kerrottujen tapahtumien tapahtumapaikaksi eksplisiittisesti nimenomaan Klaus Kurjen Laukon lähiympäristöineen ja siten Vesilahden. (SKVR passim; Heikkilä 2025).

Elinan surmavirren korkeasta iästä todistaa sen moninkertaisesti todennettu esiintyminen myös alueilla, jotka eivät kuuluneet Ruotsin valtakuntaan enää 1700-luvun alkuvuosien jälkeen. Koska Inkerinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan vain vuosina 1617‒1702, jolloin se pitkälti asutettiin nykyisen Suomen alueelta Inkerinmaalle muuttaneella väestöllä, Elinan surmarunon on täytynyt kulkeutua Inkerinmaalle suomalaisen uudisasutuksen mukana vuoteen 1702 mennessä. Elinan surmavirren on siten täytynyt olla ekspansiivinen jo ja vielä 1600-luvulla. Itse polttomurhaväitteen suora kirjallinen dokumentaatio yltää aina 1550-luvulle eli vain yhden ihmisiän päähän vuonna 1477 tai 1478 kuolleen Klavus Kurjen kuolemasta. Ja jo useat aikalaislähteet 1400-luvun viimeiseltä neljännekseltä todistavat vähintäänkin epäsuorasti, etteivät asiat olleet tuolloin hyvin Laukon kartanossa. (ks. Heikkilä 2025).

Vaikka Elinan surmarunoa tiettävästi muistiinmerkittiin vasta 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen kansanrunouden keruutyön yleistyessä, monet sen toisinnoista, mm. vanhin tunnettu toisinto, ovat säilyttäneet Klaus-nimen juuri siinä myöhäiskeskiaikaisessa kaksitavuisessa muodossa Klavus (Clawus) kuin esimerkiksi juuri Klaus Kurjen nimi 1460- ja 1470-luvulla laadituissa ja alkuperäisinä säilyneissä asiakirjoissa kirjoitettiin; Elinan surmaa lainatakseni ”Mistäs tunnet Klavus Kurjen? Tunnen tuiman käytännöstä/tulennosta, jalon jalaan heitännöstä”. Vaikka Jakob Teitin käyttämä nimimuoto Claes vuodelta 1556 ja Daniel Tilasin käyttämä sitäkin äännehistoriallisesti nuorempi kirjoitusasu Claas 1730-luvulta ovat absoluuttiselta ajoitukseltaan vanhempia kuin yksikään Elinan surmavirren muistiinmerkintä, silti Elinan surmavirsi edustaa äännehistoriallisesti vanhempaa äännekantaa, mikä omalta osaltaan todistaa kalevalamitan kaltaisen ankaran runomitan kyvystä säilyttää kielellistä informaatiota prikulleen autenttisena. Ja autenttisen keskiaikaisen v:llisen nimimuodon Klavus Kurki alkuperäisyydestä myös Elinan surmavirressä todistaa puolestaan siitä dokumentoidun Klavus Kurjen lisäksi myös esimerkiksi Kristukseen ja Ristukseen sekä treeniin ja reeniin vertautuva nimimuoto Lavus Kurki (SKVR JR 50271; Heikkilä 2025). Pyhimyspiispa Henrikin ikivanha suomenkielinen nimi (herra) Heinärikki on niin ikään arkaismi, mutta vielä arkaaisempi (Heikkilä esim. 2022, 2026b).

Täysin fiktiiviseksi traagista Klaus ja Elina -kertomusta ei älyllisen rehellisyyden nimissä voi hevin julistaa, toisin kuin viimeaikaisessa tutkimuksessa on Suomessa tehty (ks. Heikkilä 2025 lähteineen). Jo tarinan hätkähdyttävyys puoltaa sen autenttisuutta. Historiallis-kriittisen menneisyydentutkimuksen kuten historiantutkimuksen ja raamatuntutkimuksen metodiopissa puhutaan erilaisuuskriteeristä: tavanomaisesta poikkeava odotuksenvastainen väite on todennäköisesti tosi. Tässä tapauksessa odotuksenvastainen väite on se, että merkittävä tuomari syyllistyi moninkertaiseen henkirikokseen. Kertomuksen aitopohjaisuutta puoltaa myös toinen autenttisuuskriteeri, nimittäin kiusallisuuskriteeri, sillä tarina on juuri sitä eniten laulaneille vesilahtelaisille erityisen ikävä. Mitä järkeä vesilahtelaisilla olisi ollut omaksua saati sepittää moista heille itselleen niin hirveää tarinaa, siihen ylisukupolvisesta kiintymisestä puhumattakaan?

Polttomurhakertomuksen ainakin seuraavien yksityiskohtien todenperäisyyttä puoltaa sitä paitsi vielä kolmaskin aitouskriteeri, nimittäin moninkertainen vanha todistus: 1) Klaus-niminen 2) mahtimies 3) poltti elävältä 4) Elin(a)-nimisen 5) vaimonsa ja 6) avioparin yhteisen poikalapsen 7) yöaikaan 8) oman asuinkartanonsa päärakennukseen 9) kartanon piian toimiessa aktiivisena taustavaikuttajana; 10) poltettua vaimoa pidettiin syyttömänä tapahtuneeseen, 11) kun taas isäntä yleisesti sai teostaan ankaran moraalisen tuomion. (Heikkilä 2025; kaikkien (historioivien) tieteiden epistemologisista eli tieto-opillisista lähtökohdista ks. esim. Heikkilä 2022 ja 2023a).

Elinan surman mukaan Laukon kartanoa kohtasi ankara katovuosi pian Klavus Kurjen hirmuteon jälkeen. Ja kuinka ollakaan, moderni luonnontiede todistaa kirjaimellisesti kylmän viileästi mutta väkevästi Elinan surman väittämän historiallisuuden puolesta, kun taas yksikään historiallinen aikalaisasiakirjalähde ei todista sen peruskertomusta vastaan (Heikkilä 2025). Puulustotutkimukseen perustuva muinaisilmastontutkimus eli paleoklimatologia todistaa 1470-luvun jälkipuolen vuosien olleen Järvi-Suomessa poikkeuksellisen kylmiä. Kaikkein kylmin vuosi oli 1477 ja toiseksi kylmin 1478. Niinä nykymääritelmän mukaista termistä kesää ei oikeastaan koskaan tullut. (Helama et al. 2014; Helama, henkilökohtainen tiedonanto 10.4.2024). Ei siten ole ihme, jos Laukkoonkin iski ruokapula, vaikka se kartano eli suurmaatila olikin. Koska tiedämme asiakirjalähteiden perusteella Klavus Kurjen kuolleen elokuun 1477 ja tammikuun 1479 välisenä aikana, jolloin oli poikkeuksellisen kylmää, ja koska Elinan surmavirsi kertoo juuri ennen Klaus Kurjen kuolemaa iskeneestä kadosta, kaikki keskeiset eri suunnista tulevat todisteet täsmäävät. Historiallisesti paikkansapitävä muisto Klaus Kurjen kuoleman aikoihin iskeneestä kadosta siis säilyi kansan kollektiivisessa muistissa Elinan surmavirren ansiosta. Ja kun kerran Elinan surman yksi detalji pitää täsmälleen paikkansa, niin miksei myös Elinan surman pääväite, siis polttomurha? Sitä paitsi varmasti paikkansa pitäviä historiallisia yksityiskohtia on Elinan surmassa useita: kansan muisti säilytti historiallisesti paikkansa pitävät muistot naimisissa olleesta Kla(v)us Kurki -nimisestä mahtavasta Laukon kartanon isännästä, joka oli ammatiltaan tuomari ja joka kuoli katovuoden aikana. Kun kerran nuokin asiat muistettiin, ja muistettiin oikein, niin miksei sitten myös väite polttomurhasta pitäisi paikkansa? Sitä ei voi älyllisen rehellisyyden nimissä ylenkatsoa eikä pelkällä epäilyllä kumota. Muistutan kohteliaimmin, että todistustaakkaa on myös kiistäjällä ja totean että Klavus ja Elinainen -kertomuksen osalta se on nyt paljon entistä suurempi. (Heikkilä 2025).

Kun eri historioivilta tieteenaloilta saatavissa oleva ajankohtaan nähden yllättävänkin runsas evidenssi yhdistetään, hahmottuu seuraavan kaltainen tapahtumakokonaisuus: talvella 1477‒1478 tuomari Klavus Kurki sytytti suutuspäissään ainakin vaimonsa ja nuorimman poikansa hengen vaatineen yöllisen rakennuspalon Laukon kartanossa ja riisti sitä seuranneena talvena omankin henkensä hukuttautumalla tuomarinvirastaan tekonsa johdosta vuonna 1478 saamiensa potkujen, omantunnontuskien ja kahden peräkkäisen katovuoden henkisesti murtamana, minkä johdosta Laukon kartano jäi joksikin aikaa hunningolle: vaille isäntää, emäntää ja jopa päärakennusta.

Kuten olen vertaisarvioidussa tiedekirjassani Taruissa on totta (2025) evidenssipohjaisesti yksityiskohtaisella asia-argumentaatiolla osoittanut, suomalaisen perimätiedon historiatieteellinen lähdearvo ajettiin sekä pahasti asiavirheellisin että osin myös aatteellisin perustein pitkälti alas vuosien 1948 ja 2005 välisenä aikana, siis YYA-Suomen aikana ja EU-jäsenyytemme varhaisina vuosina. Ensiksi mainittuna aikana Suomessa oli tunnetusti oltava varovainen omien asioiden esilletuonnissa, ja jälkimmäiseksi mainittuna aikana haluttiin vahvasti olla ainakin eurooppalaisia, ja mieluiten globalisteja, vastareaktiona edellisen aikakauden asiantilalle. Kumpikin asenneilmasto oli omiaan vähentämään vanhojen kertomustemme kiinnostavuutta yliopistoissa, joiden henkilöstöstä arvohierarkian yläpäähän kuuluvat ovat vahvasti osa vallanpitäjien piirejä.

Edellä mainitut varsinaisen tieteen ulkopuoliset mutta siihen vaikuttavat asiantilat ovat haitanneet kokonaisten historioivien tieteenalojen kehitystä Suomessa (Ruotsila 2023; Heikkilä 2025). Muualla maailmassakin perimätiedon arvostus toki hetkellisesti notkahti nationalistisen toisen maailmansodan jälkeen, mutta alkoi jo 1960-luvulta alkaen uudelleen elpyä eri puolilta maailmaa esimerkiksi alkuperäiskansojen parista karttuneen uuden, perimätiedon arvoa osoittaneen todistusaineiston myötä. Suomessa kehitys on kuitenkin juuri 1960-luvulta alkaen ollut aivan toisen suuntainen, kohti minimalismia.

Olisikin jo korkea aika löytää tasapainoinen synteesi 1940-luvulle asti vallinneen enemmän tai vähemmän maksimalistisen teesin ja sen antiteesiksi 1940-luvulla syntyneen ja enimmän osan toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta hallinneen minimalismin väliltä. Olen joidenkin kollegojeni, esimerkiksi teologian tohtori Matti Kankaanniemen, kanssa käymissäni keskusteluissa käyttänyt miltei aina virheellisten maksimalismin ja minimalismin välisestä solidista synteesistä nimitystä medialismi. Kyse on siis eräänlaisesta kultaisen keskitien kulkemisesta.

Onneksi viime aikoina on Suomessa muutoinkin alkanut näkyä muutosta tieteellisesti paremmin perusteltuun, ei-minimalistiseen suuntaan (ks. esim. Mäkinen & Mäkinen (toim.) 2021). Moniaalla muualla maailmassa samainen muutos tosin alkoi jo kauan sitten. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tosiasian mahdollinen epämiellyttävyys ei tee siitä valhetta yhtään sen enempää kuin valheen mahdollinen miellyttävyys valheesta totta, kuten olen lukuisia kertoja vuosien aikana todennut sekä kirjallisesti että suullisesti. Tämä asiantila pätee siitä huolimatta, että epämiellyttävyyden epämiellyttävyys on perin inhimillistä ja siten sinänsä ymmärrettävää (Heikkilä 2026a). Tieteessä henkinen rima olisi kuitenkin aina pidettävä korkealla, ja sen korkealla pitäminen vaatii tutkijalta jotakin ajassamme hyvin epämuodikasta, nimittäin itsekuria muodikkaiden vapaan itsetoteutuksen ja häilyvän totuuskäsityksen asemesta. Pitäisi siis tarvittaessa uskaltaa niin sanotusti uida vastavirtaan. Haluan myös tähdentää, että edellä kirjoitettu ei tietenkään tarkoita, että empatia ja sympatia olisivat kiellettyjä tieteentekijältä; niitä vain tulee osata käyttää oikeassa paikassa, nimittäin mahdollisimman taitavasti ja ”tunteettomasti” tuotettujen tutkimustulosten korkeamoraalisessa (sovellus)käytössä, siviilielämästä puhumattakaan (kuuntele jo Heikkilä & Puopolo 2022, kohta 24.00‒28.30 min).

Ymmärrän erittäin hyvin, että epämiellyttävä tosiasia tuppaa tuntumaan epämiellyttävältä. Niin se tuntuu usein minustakin. Se on yleisinhimillistä. Silti tosiasian epämiellyttävyys ei tee siitä valhetta. Mitä tulee hirveään Klaus ja Elina -kertomukseen tai vaikkapa piispa Henrikin ja Lallin traagiseen tarinaan, huomattakoon, ettei niiden todennäköisesti historiallispohjaisiksi todistaminen tietenkään tarkoita kyseisten tapahtumien ihailua. Eivät rikostutkijatkaan tee työtään siksi, että he ihailisivat rikoksia ja siksi haluaisivat ”ylentää” niitä. Ei! Erityisesti Elinan surma on pikemminkin ylisukupolvinen varoitus siitä, miten järkyttäviä seuraukset voivat olla, kun kielteinen tunne ottaa ihmisessä ylivallan ja tutkimisen tilalle tulee hutkiminen.

Olen jo kauan opettanut omille yliopisto-opiskelijoilleni, että älkää koskaan ylenkatsoko tutkimuskohdettanne, sillä jos sitä ylenkatsotte, parhaat tutkimustulokset jäävät tekemättä. Ylenkatseen puute eli aito avarakatseisuus ei ole tasokkaaseen tieteeseen luonnollisesti ja olennaisesti kuuluvan kriittisyyden puutetta, mutta ylenkatse sen sijaan on itsekritiikin, ja siten kritiikin, puutetta. Tutkimuskohteelle tulee antaa ennakkoluulottoman rehti mahdollisuus todistaa. Pelkkä esim. perimätiedon välittämän tosiasiaväitteen paikkansapitävyyden kiistäminen ei ole vaihtoehtoinen selitys kyseisen käsityksen synnylle. Yhtään sen enempää pelkkä ilmiölle X annetun selityksen Y kiistäminen ei ole vaihtoehtoinen selitys ilmiölle X (Heikkilä esim. 2023b).

Mitä hiivatin hyötyä kaukaisen menneisyyden tutkimuksesta on nykypäivän ihmisille, saattaa joku kanssaihmiseni ainakin mielessään kysyä. On siitä paljonkin hyötyä, ymmärrystä lisäävää hyötyä, nimittäin ennen kaikkea ihmisluonnon ominaispiirteiden ja niiden ylisukupolvisen pysyvyyden ymmärtämisestä nouseva elämänviisaus. Keskiaikaisen Elinan surma -runolaulun kertoman kaltaisia hirveitä ihmissuhdetragedioita tapahtuu valitettavasti 2000-luvullakin (ks. esim. Salmela & Harju 2025 ja Heikkilä 2025 lähteineen). Juuri ylituomari Klavuksen poltto- ja itsemurhaedesottamusten hirveys lienee paikallisesti säilyttänyt niiden muiston 500 vuotta. ”Hyvä kello kauas kantaa, paha vielä kauemmaksi”, tiesi Suomen vanha kansa kalevalamitalla lausua (ks. myös esim. Tugend 2012). Koska tasokas tiede on edellä ja aiemminkin todetusti kuin puolueeton oikeudenkäynti (esim. Heikkilä 2023), jossa ”vastaajan” eli tutkimuskohteen, syyttäjän ja tuomarin lisäksi on läsnä myös puolustusasianajaja, todettakoon tuomari Klavuksen puolustukseksi tässäkin se (vrt. Heikkilä 2025), että hän ei selvästikään ollut psykopaatti, jotka eivät tyypillisesti kadu muiden kuin itsensä vahingoittamista (ks. esim. Watson 2016), koska Klavuksen kerrotaan syvästi katuneen nimenomaan vaimonsa ja poikansa surmaamista, ja jopa niin katkeran lohduttomasti, että hän lopulta riisti omankin henkensä.

Yleisemminkin ihmistä ohjaavat järkeilyn lisäksi usein pitkälti vain muutamat vahvat tunteet kuten rakkaus, (kunnian)himo ja mielihyvä, viha ja kateus (mahdollisine kostoineen) sekä pelko (ks. esim. Mieli ry 2021). Elossa olevista tutkijoista eniten tutkimani tapaus Klaus & Elina tarjoaa aivan ajattoman opetuksen – ja suoranaisen vakavan varoituksen – meille ihmisille, erityisesti miehille: mahtavalle, yhteiskunnallisen arvohierarkian huipulla olevalle ”alfauroksellekin” voi aikakaudesta riippumatta käydä todella huonosti hänen menettäessään niin vaimonsa, lapsensa, kotinsa, omaisuutensa kuin lopulta henkensäkin, jos hän ei miehenä ymmärrä naisten ajattelun luonnetta, naisten välisiä ihmissuhdekiemuroita eikä kykene hallitsemaan maskuliinista johtajanluonnettaan aggressioidensa hillinnästä puhumattakaan. Sekä miehiä että naisia puheena oleva tarina varoittaa hallitsemattoman destruktiivisen kateuden/mustasukkaisuuden kollektiivisesta turmiollisuudesta. Tämä varoitus pätee mitä suurimmassa määrin myös akateemiseen maailmaan, jossa kilpailuasetelmasta johtuva ammattikateus on vanhastaan liian usein hyvinkin hallitseva tunne. Tarinan kolmas keskeinen, täysin sukupuolineutraali opetus on se, ettei kenenkään, kaikkein vähiten (yli)tuomarin eli (ylimmän) oikeudenjakajan, pidä tuomita hätiköiden eikä kohtuuttoman ankarasti, Elinan surman tapauksessa varmuudella viatonta poikavauvaa kuolemaan, edes spontaanissa tunnekuohussa. Tarinan neljäs opetus on se, ettei hirveitäkään tapahtumia pidä liian herkästi tulkita minkään jumalallisen toimijan kostoksi ihmisille haitallisitta seuraamuksitta ja että ihmisten, epätäydellisten olentojen, välinen armollisuus ja anteeksiantamus on yleensä ainoa tapa estää jo entuudestaan pahan tilanteen paheneminen entisestään. Tarinan viides ajaton opetus on se, että korkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevien ei pitäisi ylenkatsoa heitä alemmassa sosioekonomisessa asemassa olevia. Siinä voi ajan mittaan käydä herroille ja rouvillekin huonosti. Kaikki tämä on alati ja maailmanlaajuisesti ajankohtaista vielä tänäkin päivänä ja todennäköisesti vastaisuudessakin, sillä ihmisluonto on sukupolvesta toiseen verrattain muuttumaton.

***

Lähteet:

Heikkilä, Mikko K. 2022: Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne. Sastamala: Warelia Kustannus Oy.

Heikkilä, Mikko K. 2023a: Diakronisten (ihmis)tieteiden peruslähtö kohdista ‒ esimerkkinä ylisukupolvinen kielivälitteinen informaatio. Teoksessa Riikka Juuti et al. (toim.), Dosentit: yliopistojen merkittävä voimavara, s. 13‒22. Tampereen Dosenttiyhdistys ry.

Heikkilä, Mikko K. 2023b: Todisteet Henrik ja Lalli -kertomuksen todenperäisyydestä. Suomen teologinen instituutti. Luento 3.10.2023. YouTube.

Heikkilä, Mikko K. 2025: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Sastamala: Warelia Kustannus Oy.

Heikkilä, Mikko K. 2026a: Tiistai on tiedettä täynnä ‒ runolaulut eli virret menneistä muistuttamassa ja tieteellistä ajattelua terävöittämässä. Esa Itkosen juhlaseminaari Turun yliopistolla 17.3.2026.

Heikkilä, Mikko K. 2026b: Pyhän Henrikin pyhimyskultin synnyn ja kaupungistuvan Turun hiippakunnallistumisen ajankohta. Teoksessa Aarne Heikkilä (päätoim.), Lännetär XII, s. 174‒185. Varsinaissuomalainen osakunta, Helsingin yliopisto.

Heikkilä, Mikko K. & Puopolo, Ivan 2022: Totuus ei pala tulessakaan. Yliopistot politisoituvat. Puopolo, YouTube 12.12.2022.

Helama, Samuli; Vartiainen, Matti; Holopainen, Jari; Mäkelä, Hanna M.; Kolström, Taneli & Meriläinen, Jouko 2014: A Palaeotemparature record for the Finnish Lakeland based on microdensitometric varia tions in tree rings. Geochronometria 41(3), pp. 265‒277.

Mieli ry 2021: Tunteet suuntaavat ajatuksia ja toimintaa. Suomen Mielenterveys ry 27.8.2021.

Mäkinen, Anssi & Mäkinen Ilkka (toim.) 2021: Aimalan kirkko palaa. Lempäälän 1750-luvun pitäjänkuvaukset ja ensimmäinen kirkko. Lempäälä: Lempäälä-Seura ry.

Ruotsila, Markku 2023: Lallista ja piispa Henrikistä, kattavan monitieteisesti. Tieteessä tapahtuu 1/2023.

Salmela, Rebekka & Harju, Jukka 2025: Äidin ja kolmen lapsen tappamisesta epäillään lasten 22-vuotiasta isää. Helsingin Sanomat 8.12.2025.

SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tugend, Alina 2012: Praise Is Fleeting, but Brickbats We Recall. The New York Times. 23.3.2012.

Watson, Rita 2016: Psychopaths Have Regrets: Can Early Help and Love Save Them? Psychology Today 30.11.2016.

Mikko K. Heikkilä on dosentti Tampereen yliopistossa sekä yliopistonlehtori ja tutkinto-ohjelmajohtaja Tromssan yliopistossa.