Lasse Laaksonen: Historiantutkijoiden merkitys suomalaisuuden muokkaajina

“Historia on jatkuvaa väittelyä”

– Hollantilainen historijoitsija Pieter Geyl

Tässä artikkelissa tarkastellaan historiantulkitsijoiden keskeistä roolia suomalaisuuden rakentumisessa ja muotoutumisessa 1800-luvulta nykypäivään. Lähtökohtana on näkemys suomalaisuudesta historiallisesti tuotettuna, jatkuvasti uudelleen tulkittavana ilmiönä. Artikkelissa analysoidaan keskeisiä historiografisia suuntauksia ja yksittäisten historioitsijoiden vaikutusta kansalliseen identiteettiin, poliittiseen päätöksentekoon ja kansanmieleen. Lisäksi pohditaan historiantutkimuksen sukupolvittaista uudistumista, tarinallistamisen merkitystä sekä historian käyttöä ja politisoitumista.

Suomalaisuus ei ole luonnollinen tai ajaton ominaisuus tai piirre, vaan historiallisesti rakentunut ja sosiaalisesti rakennettu kokonaisuus. Historiantulkinnat ovat olleet keskeisessä asemassa tämän kokonaisuuden määrittelyssä, sillä ne ovat tarjonneet kertomuksia alkuperästä, jatkuvuudesta ja merkityksestä. Historiantulkitsijat – erityisesti historioitsijat, mutta myös filosofit, yhteiskuntateoreetikot, kirjailijat ja poliittiset ajattelijat – ovat osallistuneet suomalaisuuden diskursiiviseen rakentamiseen määrittelemällä, ketkä kuuluvat kansakuntaan, millaiset kokemukset ovat yhteisiä ja millaisia arvoja menneisyydestä voidaan johtaa. Historiankirjoitus ei näin ollen ole neutraali menneisyyden kuvaus, vaan osa laajempaa kulttuurista ja poliittista prosessia. Tässä artikkelissa tarkastellaan, miten historiantulkinnat ovat vaikuttaneet suomalaisen identiteetin muotoutumiseen sekä siihen, miten historiaa on hyödynnetty poliittisessa päätöksenteossa ja kansallisen tietoisuuden rakentamisessa.

Suomen kansallinen historiankirjoitus syntyi poliittisessa kontekstissa, jossa Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana (1809-) edellytti kulttuurisia ja historiallisia perusteluja kansakunnan olemassaololle; ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. Tieteellinen historia syntyi samoihin aikoihin, saksalaista Leopold von Rankea pidetään tässä suhteessa uranuurtajana. Hän edellytti objektiivisuutta ja lähdekritiikkiä: ”Wie es eigentlich gewesen” (suom. Miten asiat oikein olivat?). Aiemmin historiaa oli luonnehdittu lähinnä opettavaiseksi kirjallisuudeksi.

Suomessa J. V. Snellmanin hegeliläinen historiakäsitys korosti kansakuntaa historiallisena subjektina, jonka tehtävänä oli toteuttaa omaa henkistä olemustaan historian kulussa. Tämä ajattelutapa vaikutti ratkaisevasti siihen, millaisia kysymyksiä historiantutkimuksessa esitettiin ja millaisia vastauksia pidettiin merkityksellisinä.

Historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen muodosti suomalaisen kansallishistorian keskeisen kaanonin. Hänen tulkintansa korosti kansan historiallista jatkuvuutta, kielen merkitystä ja suomalaisten kykyä säilyttää identiteettinsä vieraan vallan alla. Historiantulkinta toimi tässä vaiheessa selvästi poliittisena projektina: se tuki fennomaanista kielipolitiikkaa ja vahvisti käsitystä suomalaisista omaleimaisena ja historiallisesti oikeutettuna kansakuntana.

Suomen itsenäistyminen ja erityisesti vuoden 1918 sisällissota nostivat historiantulkinnan keskiöön poliittisia ja moraalisia kysymyksiä. Varhainen historiankirjoitus ja muistokulttuuri nojasivat pitkälti valkoiseen tulkintaan, jossa sota esitettiin vapaussotana ja kansallisen järjestyksen palauttamisena. Tämä kertomus institutionalisoitui kouluopetuksessa, muistomerkeissä ja juhlapuheissa, vaikuttaen syvästi kansanmieleen ja poliittiseen legitimiteettiin.

Historiografinen murros 1960–1970-luvuilla kyseenalaisti tämän narratiivin. Professori Heikki Ylikankaan oikeushistorialliset analyysit sekä professori Pertti Haapalan ja muiden sosiaalihistorioitsijoiden tutkimukset toivat esiin sodan sosiaaliset ja rakenteelliset juuret. Professori Jaakko Paavolainen nosti esiin terrorin. Sisällissotaa alettiin tulkita kansallisena tragediana, mikä vaikutti myös poliittiseen kulttuuriin: sovinnon, inkluusion ja sosiaalisen tasa-arvon merkitys korostui erityisesti hyvinvointivaltion ideologisessa perustelussa.

Viimeisinä vuosikymmeninä sisällissotaan on pureuduttu entistä monisyisemmin. On tutkittu arjen historiaa, lasten kokemuksia ja sukupolvien ylittäviä traumoja. Professori Juha Siltalan teos Sisällissodan psykohistoria nosti esiin uuden tulkinnan kipupisteistä. Satavuotismuisteluissa korostui kansallisen sovinnon ja menneisyyden hallinnon merkitys. Valtiojohdon järjestämisissä tilaisuuksissa käytetyissä puheenvuoroissa kaikui vahvasti historiantutkijoiden esiin nostamat tuoreet tulkinnat.

Toinen maailmansota muodostaa suomalaisessa historiantulkinnassa keskeisen murroskohdan, jonka vaikutus suomalaisuuden käsitteeseen, poliittiseen kulttuuriin ja kansalliseen muistoon on ollut poikkeuksellisen syvä ja pitkäkestoinen. Talvi- ja jatkosota ovat nousseet kansallisen historiakertomuksen ytimeen, ja niiden tulkinnat ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten suomalaiset ymmärtävät suhteensa valtioon, puolustukseen ja kansainväliseen järjestelmään.

Talvisotaa koskeva historiantulkinta vakiintui varhain kertomukseksi pienestä, yhtenäisestä kansasta, joka puolustautui ylivoimaista vihollista vastaan. Tämä narratiivi korosti kansallista yhtenäisyyttä, uhrautuvaisuutta ja moraalista oikeutusta, ja se on säilynyt keskeisenä osana kansallista muistia. Historiantutkimuksessa talvisodan tulkintaa on myöhemmin täydennetty analyyseilla sodan poliittisista taustoista, kansainvälisestä kontekstista ja sisäisestä moninaisuudesta mutta yhtenäisyyden kertomus on säilyttänyt vahvan asemansa kansanmielessä.

Jatkosodan osalta historiantulkinta on ollut huomattavasti ristiriitaisempaa. Varhaisessa historiankirjoituksessa korostettiin sodan luonnetta erillissotana ja menetettyjen alueiden takaisinvaltauksena. Professori Arvi Korhonen loi niin kutsutun Ajopuu-teorian sodan synnystä. Tämä tulkinta palveli sodanjälkeisessä tilanteessa sekä kansallista itsetuntoa että ulkopoliittista tasapainoilua. Myöhempi tutkimus on kuitenkin korostanut Suomen ja Saksan välisten suhteiden tiiviyttä, sodan ideologisia ulottuvuuksia sekä miehityshallinnon ja sotatoimien vaikutuksia siviiliväestöön.

Brittiläinen sotahistorioitsija Basil Liddell-Hart on todennut, että objektiivisesti on mahdollista kirjoittaa vain viimeistä edellisestä sodasta. Tällä hän painottaa päivän politiikan merkitystä historiankirjoittamiseen. Niin kauan kuin mennyt sota vaikuttaa suoraan päättäjiin, on tutkijalla vaikea olla välttämättä ajan painetta.

Toisen maailmansodan historiantulkinnat ovat vaikuttaneet myös suoraan poliittiseen päätöksentekoon. Sodan kokemukset muodostivat keskeisen viitekehyksen Paasikiven–Kekkosen linjalle, jossa korostuivat realismin, kompromissien ja suurvaltasuhteiden hallinnan merkitys. Historiallinen muistikuva sodan uhista ja menetyksistä toimi perusteluna ulkopoliittiselle varovaisuudelle ja puolustusratkaisuille koko kylmän sodan ajan.

Neuvostoliiton hajoaminen vaikutti voimakkaasti historiamme tulkintoihin. Moskovan arkistot avautuivat, tosin vain tilapäisesti. Boris Jeltsin myönsi talvisodan syttymiseen liittyneet tosiseikat. Vaikka Suomessa puhutaan ylitse menneestä uuspatriotismin aallosta, niin de facto uusi sotahistorian tutkimuksen polvi ja niin sanottu ”uusi sotahistoria” nosti esiin paljon aiemmin vaiettuja teemoja. Sotilasylijohdon hankauksia ja henkilökohtaisia ongelmia sekä niiden vaikutusta johtamiseen. Traumaattiset kokemukset joukoissa nostettiin esiin, ja marginaaliryhmät saivat huomiota. Mannerheim-myytti tuli murretuksi.

Suomen poliittisen historian saralla Saksan aseveljeyttä tarkasteltiin uudelleen, ja tulkittiin käytännössä liittosuhteeksi. Suhteen määrittely on kuitenkin monimutkainen riippuen siitä, tarkastellaanko asiaa poliittisesti, sotilaallisesti, juridisesti vai taloudellisesti. Suomettumisen laaja-alaisuus ja venäläisten mielistely nostettiin myös esiin uuden vuosituhannen alkaessa, tosin vasta viimeisinä vuosina vanhan polven poliitikkojen väistyessä, on päästy asian ytimeen. Arkistojen avautuminen on myös palvellut tarkoitustaan.

Toinen maailmansota vaikutti syvästi myös suomalaiseen yhteiskuntaan ja arjen kokemukseen. Rintamakokemukset, kotirintaman työ, evakkojen ja siirtoväen kohtalo sekä sodan jälkeinen jälleenrakennus ovat olleet keskeisiä tutkimuskohteita, jotka ovat laajentaneet käsitystä sodasta yksittäisten taisteluiden ulkopuolelle. Erityisesti Karjalan evakkojen historia on vaikuttanut käsityksiin kansallisesta solidaarisuudesta ja valtion vastuusta kansalaisistaan. Sodan kokemushistoria on myös vaikuttanut sukupolvien väliseen muistiin. Sotaa kokeneen sukupolven kertomukset ovat muokanneet sodanjälkeistä kansanmieltä ja poliittista kulttuuria, jossa turvallisuus, vakaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus nousivat keskeisiksi arvoiksi.

Suomen varhain kehittynyt paikallishallinto ja pitäjälaitos on poikkeuksellinen. Talonpoikien asema on ollut Pohjoismaissa historiallisesti huomattavasti parempi kuin Manner-Euroopassa, jossa feodaalilaitos alisti talonpoikia maaorjuuteen. 1900-luvun jälkipuoliskolla talous- ja sosiaalihistoria nousivat keskeisiksi tutkimussuunniksi. Akateemikko Eino Jutikkalan tutkimukset maanomistuksesta, väestökehityksestä ja elinkeinorakenteista siirsivät huomion poliittisista tapahtumista rakenteisiin ja arjen kokemuksiin. Tämä muutos vaikutti myös suomalaisuuden käsitteeseen: identiteettiä ei enää määritelty yksinomaan kansallisvaltion ja eliitin kautta, vaan työn, niukkuuden ja paikallisyhteisöjen kokemusten kautta.

Tällainen historiantulkinta tuki poliittisesti sosiaalipoliittisia uudistuksia ja vahvisti käsitystä tasa-arvosta ja yhteisvastuusta suomalaisen yhteiskunnan keskeisinä arvoina. Historiantutkimus tarjosi näin kertomuksen, jonka avulla hyvinvointivaltion rakentaminen voitiin esittää historiallisesti johdonmukaisena jatkumona.

Myöhäisempi historiantutkimus on korostanut suomalaisuuden moninaisuutta ja kontekstuaalisuutta. Professori Matti Klingen eurooppalainen perspektiivi haastoi kansallisesti sulkeutuneen historiakuvan ja osoitti Suomen eliittien pitkäaikaiset kytkennät eurooppalaisiin aate- ja kulttuurivirtoihin. Professori Laura Kolbe on puolestaan painottanut pohjoismaista ja kansainvälistä vertailua sekä historiallisten ratkaisujen vaihtoehtoisuutta.

Sukupuoli-, vähemmistö- ja siirtolaisuushistoria ovat laajentaneet käsitystä suomalaisuudesta entisestään. Saamelaisten, ruotsinkielisten ja muiden vähemmistöjen historiat ovat nostaneet esiin kysymyksiä vallasta, osallisuudesta ja kulttuurisista oikeuksista, joilla on ollut suora yhteys nykypäivän poliittisiin keskusteluihin.

Historiantutkimuksen kehitystä voidaan tarkastella eri sukupolvien dialogina. Uudet sukupolvet esittävät menneisyydelle uusia kysymyksiä, jotka heijastavat oman aikansa huolenaiheita ja arvoja. Tämä ei tarkoita historian relativisoitumista, vaan historiantiedon luonnetta jatkuvasti täydentyvänä ja itseään korjaavana prosessina.

Nykyään tarinallistaminen on entistä keskeisemmässä roolissa. Historialliset narratiivit ja periodisointi jäsentävät monimutkaista menneisyyttä ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi ja mahdollistavat kollektiivisen samaistumisen. Esimerkiksi talvisodan henkeä koskeva kertomus on vaikuttanut syvästi suomalaiseen identiteettiin ja kriisiajatteluun, mutta samalla se osoittaa, kuinka historiakertomukset voivat yksinkertaistaa ja politisoida menneisyyttä.

Historia on toiminut keskeisenä resurssina suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa. Ulkopolitiikassa viittaukset sotakokemuksiin ja suurvaltasuhteisiin ovat pitkään tukeneet varovaisuuden, realismin, kosensuksen ja kompromissien politiikkaa. Kylmän sodan aikana historialliset kokemukset oikeuttivat puolueettomuuspolitiikan ja idänsuhteiden erityisaseman. Euroopan unionin jäsenyyttä koskevassa keskustelussa 1990-luvulla historiaa käytettiin sekä integraation puolesta että sitä vastaan. Samoin turvallisuuspolitiikassa historialliset analogiat ovat vaikuttaneet puolustusratkaisuihin ja kansalaismielipiteeseen. Historia ei tällöin toimi vain taustatekijänä, vaan aktiivisena rekonstruktion ja argumentaation välineenä.

2000-luvulla suomalainen historiantutkimus on laajentunut uusille temaattisille alueille, jotka ovat osaltaan haastaneet perinteisiä käsityksiä suomalaisuudesta. Transnationaalinen historia, ympäristöhistoria, tunnehistoria sekä kolonialismin ja imperialismin tutkimus ovat tuoneet esiin näkökulmia, jotka kytkevät Suomen historian entistä tiiviimmin globaaleihin prosesseihin.

Transnationaalinen ja globaali historia ovat korostaneet sitä, ettei Suomen kehitystä voida ymmärtää yksinomaan kansallisvaltion kehyksessä. Tutkimus on osoittanut, kuinka muuttoliike, kansainväliset taloussuhteet ja aatevirtaukset ovat muokanneet suomalaisuutta jo varhain. Tämä on vaikuttanut myös nykykeskusteluun monikulttuurisuudesta ja kansallisesta identiteetistä, jossa historiaa käytetään sekä avoimuuden että sulkeutuneisuuden perusteluna.

Ympäristöhistoria on nostanut esiin luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen suomalaisuuden rakentumisessa. Metsien, vesistöjen ja luonnonvarojen merkitys kansantaloudelle ja kulttuuriselle itseymmärrykselle on saanut uudenlaista huomiota. Historiantutkimus on osoittanut, kuinka luontosuhde on ollut keskeinen osa suomalaisia kertomuksia sitkeydestä, omavaraisuudesta ja kansallisesta erityisyydestä, mutta myös ristiriitojen lähde esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien ja ympäristönsuojelun kysymyksissä. Sotilasmaatieteellinen tarkastelu on hyötynyt historiantutkimuksesta aina, enemmän tai vähemmän.

Tunnehistorian ja kokemushistorian nousu on syventänyt ymmärrystä siitä, miten suomalaisuus koetaan yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla. Tutkimus sodan pelosta, menetyksistä, häpeästä ja ylpeydestä on osoittanut, että kansallinen identiteetti rakentuu paitsi rationaalisten kertomusten myös tunneperäisten kokemusten varaan. Tämä on vaikuttanut myös historiapolitiikkaan ja julkiseen keskusteluun, jossa menneisyyden käsittelyyn liitetään yhä useammin eettisiä ja emotionaalisia ulottuvuuksia.

Erityisesti saamelaistutkimus on osoittanut, että suomalaisuuden rakentuminen on sisältänyt myös sisäistä kolonialismia, joka on vaikuttanut vähemmistöjen asemaan ja oikeuksiin. Nämä tutkimustulokset ovat heijastuneet poliittisiin prosesseihin, kuten totuus- ja sovintokeskusteluihin sekä kulttuuripoliittisiin ratkaisuihin.

Digitaalisen historian ja julkisen historiantutkimuksen nousu on muuttanut historiantulkinnan tuotantoa ja vastaanottoa. Avoimet arkistot, digitaaliset aineistot ja sosiaalinen media ovat laajentaneet historiantulkitsijoiden joukkoa ja tehneet historiasta aiempaa näkyvämmän osan julkista keskustelua. Tämä on lisännyt historiatietoisuutta, mutta myös kärjistänyt kiistoja historiantulkinnoista ja niiden poliittisista merkityksistä. Viimeisinä aikoina valtiotalouden heikko tilanne on kuitenkin johtaneet tutkijoiden kannalta ikäviin leikkauksiin palveluissa.

Historiantutkijoiden rooli julkisina asiantuntijoina on korostunut erityisesti tilanteissa, joissa menneisyyttä koskevat tulkinnat kytkeytyvät ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin, kuten maahanmuuttoon, turvallisuuspolitiikkaan ja kansalliseen identiteettiin. Tällöin historiantutkimus toimii sekä tiedonlähteenä että kriittisenä välineenä yksinkertaistavia ja instrumentalisoivia kertomuksia vastaan.

Historiantulkinnat vaikuttavat laajasti kansanmieleen koulutuksen, muistokulttuurin ja median kautta. Kansalliset juhlapäivät, muistomerkit ja historiakuvastot uusintavat käsityksiä suomalaisuudesta ja sen keskeisistä arvoista. Viime vuosikymmeninä muistipolitiikka on noussut yhä näkyvämmäksi osaksi julkista keskustelua, kun aiemmin vaietut tai marginaaliset kokemukset ovat tulleet osaksi kansallista muistia.

Historiakiistat – esimerkiksi vapausota-sisällissodan, toisen maailmansodan tai kolonialismin tulkinnoista – heijastavat laajempia yhteiskunnallisia jännitteitä ja identiteettipoliittisia kamppailuja. Ne osoittavat, että historiantulkinta on jatkuva neuvotteluprosessi, jossa menneisyyden merkityksistä kamppaillaan nykyhetken tarpeiden ja arvojen pohjalta.

Viime aikoina Venäjän propagandan ja disinformaation torjunnassa suomalaiset historiantutkijat ovat osoittaneet tarpeensa. Autoritaariset johtajat ajavat pyyteitään ”historian väärien profeettojen” avulla: he syöttävät ehdottomia totuuksia menneestä, maalaavat mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi valtiojohtoaan palvellen. Nykypäivänä on tärkeää puolustaa tieteellistä historiaa ja -kirjoitusta hyökkäävää historianpolitiikkaa vastaan.

Historiantulkitsijat ovat olleet keskeisiä suomalaisuuden muokkaajia. Historiantutkimus ei ainoastaan kuvaa menneisyyttä, vaan osallistuu aktiivisesti kansallisen identiteetin, poliittisten ratkaisujen ja kollektiivisen muistin rakentamiseen. Varsinkin vähäväkisen kansakunnan ja pienen tasavallan ollessa kyseessä sen arvo korostuu. Suomalaisuus näyttäytyy tämän tarkastelun valossa dynaamisena ja jatkuvasti uudelleen määriteltävänä ilmiönä, jossa menneisyys ja nykyisyys ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti. Hän toimii Suomen ja Skandinavian historian dosenttina Helsingin yliopistossa, Suomen sotahistorian dosenttina Maanpuolustuskorkeakoulussa ja sotahistorian dosenttina Itä-Suomen yliopistossa. Hänet tunnetaan kansainvälisesti sotahistorian tutkijana. Viime aikoina hän on kommentoinut paljon maailmanpolitiikkaa, sotia ja kriisejä eri medioissa. Hän on myös syventynyt sotilaspedagogiikkaan ja sotataitoon Yhdysvaltojen sotilasakatemiassa West Pointissa (2007).

Lasse Laaksosen viimeisin teos ”Temperamenttia! Sotilasylijohdon tunnehistoria” (2025) pureutuu aiemmin tutkimattomaan teemaan, jossa analysoidaan tunteiden ja persoonallisten piirteiden vaikutusta johtamiseen ja päätöksiin Suomen historian kriittisissä vaiheissa. Katso lisää Laaksosen kirjoista osoitteesta: https://www.lasselaaksonen.net