Disclosure Day on täydellisyyttä tutussa Spielberg-kuplassa

Disclosure Day on Steven Spielberg-elokuva isolla STEVEN SPIELBERGILLÄ. Se on ohjaajan viides pitkä elokuva, jossa on avaruusolentoja. Se on vauhdikas, siis todella vauhdikas – jatkuvan takaa-ajon, paikasta toiseen siirtymisten, mahdottoman täpärien pelastumisten ja valituille langenneen pseudohengellisen tavoitteen juonirakenne on kuin Indiana Jonesia, vaikka ollaan nykyhetken Yhdysvalloissa ja päähenkilö on television sääennustaja.

Elokuvassa on muutenkin paljon tuttua.

Kolmannen asteen yhteyden teemat avaruusolentojen ja ihmiskunnan suhteesta eli kohtaamisesta meitä suuremman voiman kanssa kierrätetään näppärästi.

On satuviittauksia. On sellaista erikoistehoste-sense of wonderia joka nosti Jurassic Parkit lentoon, tällä kertaa eläimillä, joiden ulkoiselle ylisöpöydelle saadaan täsmällinen perustelu.

Koska varsinainen trailerikin on harvinaisen tyylikkään arvoituksellinen (jätä “final trailer” katsomatta, se paljastaa turhia), en halua kertoa tarinasta enempää, se tuskin vaikuttaa kenenkään päätökseen katsoa tämä tai ei, ja siksi en avaa kaikkea, mihin E.T.-assosiaatiot liittyvät.

Jo viidettä kertaa Spielbergin ohjaamaa elokuvaa kirjoittaneen David Koeppin käsikirjoituksessa (joka perustuu ohjaajan antamiin ideoihin) on The Postin tapaan asiaa median merkityksestä sekä Minority Reportin painostavuutta ja vainoharhaa.

Hetkittäin, get this, lainataan jopa Schindlerin listaa muistuttavia tehokeinoja. Noin sanottuna seikka voi kuulostaa mauttomalta, tämähän on aika hupsu avaruusolentokohtaamissaaga, mutta totean vain, että elokuva välineenä on totisesti Spielbergin palveluksessa.

Samalla teemalla näyttelijöistä voi – etenkin kun kyse ei ole prestiisidraamasta tyyliin München, Vakoojien silta, The Post.. – hyvästä syystä puhua Spielbergin välineinä.

Onpa hyvät välineet! Spielberg-elokuvaksi Disclosure Day tuo keskeisistä näyttelijöistä paljon uutta esiin. Emily Blunt on tavattoman hyvä pääosassa sääennustajan roolissa, joka näyttää aluksi koomiselta ja kevyeltä, mutta vaatii paljon enemmän. Colin Firth on parran takana jämerässä pahisroolissa niin jämpti, että kesti hetken tunnistaa hänet. Josh O’Connorin neuroottinen ilmiantaja ei ole lowkey-arthouse-rooleista tunnetulle näyttelijälleen yhtä epätavallinen roolitus, mutta hänenkin upealla urallaan tämä konteksti on aivan loogiselta tuntuva askel uuteen.

No, onko elokuva hyvä?

Disclosure Dayssa ei ole yhtään tylsää hetkeä.

Se on kunnon vuoristorata, hahmot ovat juuri sopivanlaisia (ei mitään liikaa), yliluonnollinen puoli on juuri mitä lääkäri määrää. Jos olisin tiennyt tarinasta enemmän, ehken olisi nauttinut näin paljon, mutta matka on pitkään täydellistä Spielberg-elokuvaa. Joka kesä tai vuosi ei todellakaan näe näin hyvää blockbusteria.

Onko siinä sisältöä pinnan alla?

Ei hirveästi. Yllätys yllätys, popcorn-spektaakkelin sanoma on ohut, naiivi jos niin haluaa täräyttää. Sitä korostaa tapahtumahetkeen rakennettu tausta: suurvallat ovat napit vastakkain, uutislähetyksissä kerrotaan Yhdysvaltojen olevan jo sotatilan julkistamisen partaalla.. tämä kaikki ei mitenkään liity itse tapahtumiin muuten kuin niin, että sankarien pyrkimysten Kansasissa pitää nousta ja tämän tarinan kuplassa ne nousevatkin uhkaavaa kolmatta maailmansotaa tärkeämmäksi asiaksi. Tuo tausta lataa tunnelmaan katsojasta ja varmaan katsojan iästä riippuen ahdistavan tai hyvin ahdistavan sävyn tässä meidän todellisessa maailmanajassamme. Toisaalta se kasvattaa loppuratkaisun välitöntä emotionaalisuutta, toisaalta se saa elokuvan jälkikäteen tuntumaan sisäänpäin kääntyneeltä eli kuplalta. Onko sittenkään hyvä, että elämme Spielbergin mielikuvituksessa?

Ja samalla.. koska Spielbergille avaruusolentojen merkitys on tuoda ihmiset yhteen ja puristaa ihmisyydestä kyynisyys veks, tulkitsen loppua myös 79-vuotiaan elokuvantekijän lausuntona omasta taiteen/viihteenlajistaan ja sen potentiaalista. Sikäli ei vastalausetta, vaikka loppu olisi järjellä ajateltuna vaikka kuinka hupsu.

Kun elokuva-arvostelijoiden merkitystä nykyään pyritään kaventamaan näyttämällä elokuvaa ensin mahdollisimman myötämielisille tahoille ja panttaamalla kritiikkiembargo ihan ensi-illan alle, niin että “ensimmäisinä reaktioina” ilmoille saadaan vain kehuja somessa, lähti Disclosure Daystakin etukäteen leviämään diskurssi “Spielbergin paras kahteenkymmeneen vuoteen”.

Enpä tiedä, mutta ei väite ihan puutaheinää ole.

Lajinsa klassikoksi elokuvasta ei ole. Onko se sitä mitä myydään, ehdottomasti, kutakuinkin parasta mitä voi odottaa kun kategoria on “Spielberg-toimintaelokuva ufoista ja salaliitosta”.