Vietin Cannesin elokuvajuhlilla 13 päivää, katsoin 31 elokuvaa, haastattelin koko joukon loistavia elokuvantekijöitä ja saamani vatsapöpökin alkoi temmeltää vasta kotiin palattuani. Tout a été parfait.
Kirjoitan nyt päivän parin välein Substackiin sulatteluja näkemistäni elokuvista, en kaikista enkä edes kaikista parhaista, vaan sekä kutkuttavimmista että joistain omituisimmista.
Näitä ovat esimerkiksi Cristian Mungiun ohjaama Kultaisen palmun voittaja Vuono, Nicolas Winding Refnin syvän päädyn häröily Her Private Hell ja festivaalin crowd pleaser numero yksi, Jordan Firstmanin saman tien Hollywood-sarjaan nostanut indie Club Kid.
Na Hong-jinin ohjaama Hope herätti dogmaattisen ja taidepoliittisenkin kysymyksen: miksi tämä on kilpasarjassa, yleensä etenkin toiminnalliset (aasialaiset) genre-elokuvat kun on Cannesin virallisessa ohjelmistossa sijoitettu Midnight-näytössarjaan.
Elokuva, jota on väitetty maansa kaikkien aikojen kalleimmaksi tuotannoksi, antoi vastauksen. Hope on tajuton jyrä, 160-minuuttisenakin naulitseva elokuvanteon taidonnäyte.
(Teksti jatkuu maksaville tilaajille.)
Comments
Nothing yet. Say the first thing.
Sign in to join the conversation.