Askeleet aktivismiin

Yksi toistuva valitus eri aktivistiporukoissa tuntuu olevan, ettei ole riittävästi tekijöitä. Tilannehan ei valittamalla parane, vaan pitäisi kyetä ymmärtämään, mikä tuottaa kyseisen ongelman ja hahmottelemaan mahdollisia ratkaisuita siihen.

Yksittäisen liikkeen näkökulmasta ihmiset muodostavat neljä ryhmää. Aivan liikkeen keskiössä on ydinryhmä, joka on todella omistautunutta porukkaa, jotka tekevät paljon ja ajattelevat liikettä ja sen tulevaisuutta sekä keskustelevat siitä yhdessä. Yleensä ydinryhmää suurempi joukko on toimintaympäristöstä riippuen aktivistit, jäsenistö, vapaaehtoiset tai muuten toiminnassa mukana olevat, jotka kyllä tekevät paljonkin liikkeen eteen, mutta eivät halua tai kykene omistamaan sille koko elämäänsä.

Järjestöön, liikkeeseen tai ryhmään kuuluvien lisäksi yleensä on myös joukko tukijoita, hengailijoita tms., jotka voivat osallistua toimintaan, jakaa julkaisuja ja kannattaa ajatusta, mutta eivät itse ole järjestämässä sitä toimintaa. Ja lopuksi on ihmiset, jotka ovat sitoutumattomia tai jopa vihamielisiä asiaa kohtaan.

Ruohonjuuritason liikkeiden suurin resurssi on ihmiset. Ylipäänsä tavallisella ihmisellä valta ja voima muuttaa maailmaa löytyy ainoastaan liittymisestä yhteen toisten kanssa.

Järjestö, liike tai ryhmä voi pysyä ihmismäärältä samana tai kasvaa vain, jos se saa koko ajan mukaan uusia ihmisiä ydinryhmään ja ylipäätään mukaan toimintaan. Change Makers Podcast -sivuston materiaaleissa (tarkemmin heidän koulutuksensa liikkeiden skaalaamisesta) törmäsin aktivismin portaikkoon, joka auttoi jäsentämään ainakin omaa ajatteluani liikkeiden järjestäytymisen ongelmista. Alla suomentamani versio. Portaikko voi olla ongelmallinen vertauskuva hierarkisuutensa takia ja käytetyt käsitteet on hyvä miettiä omalle yhteisölleen sopivaksi. Mutta idea pyrkii vastaamaan kysymykseen: Miten yksittäinen ihminen päätyy “epäpoliittisesta” esimerkiksi kansanliikkeiden ytimeen?

Järjestäytymisessä, ihmisten muutosvoiman kasvattamisessa on kyse siitä, että liitytään yhteen hoitamaan oman elämän kannalta merkityksellisiä asioita. Tarkoitus ei ole luoda organisaatiota, joka tekisi muutoksen muiden puolesta, vaan koota yhteen ihmiset, työkalut ja toiminta, jotta muutos saadaan aikaan yhdessä. Siksi pitää ensinnäkin puhua myös muille kuin jo aktivismiskenessä mukana oleville ja tehdä se tavalla, joka kasvattaa ihmisten kykyä ja uskoa omaan toimintaan.

Aktivismin askeleet auttavat ymmärtämään vaikeuksia siirtymissä: Miksi ydinporukkaan ei tahdo tulla mukaan uusia ihmisiä tai he eivät pysy siellä? Miksi laajasta tukijoiden joukosta huolimatta varsinaisia tekijöitä ei löydy?

Sitoutumattomien ihmisten saaminen tukijoiksi edellyttäisi yksinkertaisia tehtäviä, joiden vaikuttavuus muodostuu nimenomaa massasta. Erilainen aloitteiden allekirjoittaminen on tyypillinen esimerkki. Mutta jos järjestöllä, liikkeellä tai ryhmällä on halua kasvattaa omaa toimintakykykyään ja sen pohjalta rakentuvaa muutosvoimaansa, olisi tuhlausta vain kerätä allekirjoitukset eikä tehdä mahdolliseksi muita tapoja osallistua. Tästä syystä tukijajoukkoa tulisi lähestyä myös tarjouksella liittyä mukaan toimintaan.

Esimerkiksi Jane McAleveyn ja Marshall Ganzin opeissa järjestäytymisestä tähän askeleeseen liittyy hyvinkin tarkkaa ohjeistusta siitä, kuinka ihmisiä tulisi lähestyä. En syvenny tässä kohtaa siihen, koska sitäkin olennaisempaa on, että järjestössä, liikkeessä tai ryhmässä todella olisi paikkoja ja toimintaa, johon uuden ihmisen on helppo kiinnittyä. Yleisesti ottaen tällainen paikka on toimiva ryhmä.

Jossain yksilökeskeisyyden harhoissa on käynyt niin, että monen tahon toiminta perustuu yksilöihin. Kuvitellaan, että toimintaa voisi organisoida yksittäisten ihmisten varaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan jos ihmisten halutaan pysyvän toiminnassa vielä jonkin tietyn tehtävän hoitamisen jälkeen, on hänen päästävä osaksi toimivaa ryhmää. Samoin, jos järjestön, liikkeen tai ryhmän toiminnasta toivotaan jatkuvaa ja kestävää, tulee sen saavutukset perustua ryhmien panokseen, ei yksilöiden venymiseen.

Siksi siirtymä tukijasta toimijaksi ja kysymys mukaan tulemisesta tulisi järjestää ryhmäytymisen näkökulmasta. Oli kyse sitten osallistumisesta johonkin aktioon tukiroolissa, esitteen jakamisesta, tilaisuuden järjestämisestä tai minkä tahansa yksittäisen asian hoitamisesta, tekeminen tulisi olla ryhmätyötä.

Toimivien ryhmien sekä mielekkään toiminnan ennakkoedellytys on, että jotkut ovat miettineet tavoitteita, suuntaa ja toimintatapoja yksittäisiä tekoja pidemmälle. Tällaista työtä nimitetään usein koordinoinniksi ja/tai organisoinniksi.

Koordinaattoriksi ryhtymisen kysymys “Lähdetkö vetämään ryhmää?” pitää sisällään oletuksen, että on olemassa ryhmä, jolla on sekä jonkinlaiset toiminnan tavoitteet että jäseniä niitä toteuttamaan. Niin simppeliltä kuin tämä kuulostaakin, etsitään tälläkin hetkellä monissa järjestöissä, liikkeissä ja ryhmittymissä “koordinaattoria” ryhmään, jonka tarkoitus ei ole vielä aivan selkeä eikä jäsenistäkään ole tietoa.

Koordinaattoreita voi siis olla toiminnassa, joka on jo jossain määrin jäsentynyttä ja vakiintunutta. Mutta jos peruskysymykset ryhmän olemassaolosta ovat auki, on kyse uuden ryhmän tai yhteisön kokoamisesta. Tällaiseen työhön vaaditaan organisaattorin taitoja, ei pelkkää koordinointia.

Koordinointi ja organisointi todella ovat taitoja, joita voi oppia ja opettaa. Mutta ne ovat myös laadullisesti hyvin erilaista toimintaa kuin muu toiminnassa mukana oleminen. Koordinaattorit ja organisaattorit mahdollistavat työllään sen, että osallistuminen on mahdollista yhä laajemmalle joukolle. Yhteisöpohjaisessa järjestäytymisessä koordinaattoreiden ja organisaattoreiden tulee ennemminkin jakaa tehtäviä, löytää lisää tekijöitä ja puskea vallan, tiedon ja taidon kasautumista itsestään poispäin.

Olen myös ollut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa ihmisiä yritetään suostutella puheenjohtajan, ryhmän vetäjän, koordinaattorin tai fasilitaattorin tehtäviin vähättelemällä työn vaativuutta. Roolit pelkistetään listaksi tehtäviä, jolloin tehtävien menestyksekkään suorittamisen vaatima ns. metatyö jää piiloon. Työ ei kuitenkaan katoa vain siksi, että sitä ei oteta huomioon. Joko sen tekee joku muu tai sitten ryhmän toiminta kuihtuu kasaan ja sen jäsenet katoavat yhteisen päämäärään, mielekkään toiminnan ja/tai resurssien vähäisyyden vuoksi.

Väittäisin, että edellä kuvattujen askelten puuttuminen monen tahon toiminnasta on myös se syy, miksi toimintaa tuntuu olevan niin vaikea tehdä. Olemme tilanteessa, jossa järjestöjen, liikkeiden ja ryhmien ytimessä huseeraa porukkaa, jolla ei ole a) minkäänlaista kokemusta hyvin järjestetystä toiminnasta ja siihen osallistumisesta, b) käsitystä, taitoa ja kokemusta sellaisen organisoimisesta ja c) halua olla roolissa, jossa pääasiallisena tavoitteena olisi muiden toiminnan mahdollistaminen. Ja olen tuskaisen tietoinen, että olen ollut ja yhä lipsun olemaan yksi noista huseeraajista.

Puutteellisesta osaamisesta ja haluttomuudesta ottaa roolia, joka mahdollistaisi muiden toimintaa, seuraa yllättäen toimintakulttuuri, johon uusien ei ole helppo tulla mukaan tai ainakaan kiinnittyä. Tällöin toiminta rakentuu kourallisen superaktivisteja varaan, jotka kyllä itse tekevät paljon, mutta näin toimiessaan, eivät mahdollista tai jopa estävät toisten osallistumisen.

Huseeraamisessa jää myös huomaamatta, minkälaista taitoa, tietoa ja toimintatapaa erilaisten roolien menestyksekäs hoitaminen edellyttäisi. Kaikkien ei tarvitse olla kuten ydinryhmäläiset, mutta joidenkin on pakko nekin hommat hoitaa. He, jotka ovat jo politisoituneet tai sattuvat olemaan muuten harvinaisen sitkeää ja maailmanparantamiseen sitoutunutta porukkaa voivat rypeä sen suon läpi, jonka aktivistikenttä nykyään tarjoaa ja lopulta löytää jostain liikkeestä oman paikkansa ja porukan, johon jäädä. Mutta jos halutaan tavoittaa massat, siis ihmiset, jotka eivät ole valmiiksi supersitoutuneita, tulisi askelten olla kevyemmin otettavissa.

Lyhyesti ongelman voisi tiivistää toimintatapojen ja tavoitteiden ristiriitaan. Järjestöissä, liikkeissä ja ryhmissä tosiaan purnataan siitä, että tekijöitä ei meinaa löytyä. Mutta ei myöskään olla oikein valmiita tekemään toiminnasta sellaista, että siihen olisi yhä useamman helppo lähteä.

Kaikkien organisaatioiden tavoitteena ei toki ole tavoittaa laajaa joukkoa ja kasvattaa valtaansa yhä aktiivisemmin toiminnassa mukana olevien voimalla. Mutta niille, joiden paras resurssi on ihmiset, on hyvä pohtia, miten toiminnassa jo mukana oleva, ehkä jopa jonkinlaiseen ydinryhmään päätynyt aktivisti voisi alkaa purkamaan tätä roolien sekoittumisen sekä osaamisen ja näkemyksen puutteen aiheuttamaa sekasotkua? Työhypoteesini tällä hetkellä on, että keskittymällä muodostamaan toimivia ryhmiä yksilösuorituksiin perustuvan aktivismin sijaan. Tästä lisää, kunhan olen itse ymmärtänyt asiaa taas hiukan pidemmälle.