Älä koskaan ikinä muutu

Kun muutin vuodenvaihteessa uuteen kotiin, huomasin että entisessä kodissa en ollut vielä edes saanut kaikkia muuttolaatikoita purettua. Tai laitettua yhtään valaisinta kattoon. Hups. Enhän asunutkaan siinä kun VIISI VUOTTA.

Viimeisimmässä Helsinki-kodissani sain kerran päähäni alkaa maalata eteisen seiniä keskiyöllä. Maali loppui kesken ja kun muutin asunnosta pois KUUSI VUOTTA myöhemmin, ei maalausprojekti ollut vieläkään tullut päätökseen. Puolet eteisestä oli vakoinen, puolet vaaleankeltainen.

En ole ihan varma miksi olen tällainen.

Työasioissa olen skarppi, kunnollinen ja aina aikataulussa. Mutta niissä hommissa joissa olen itse asian projektipäällikkkö, kaikki tehdään vähän sinnepäin. Tai ei ollenkaan.

Ihailen perfektionisteja, mutta en ole saanut sitä geeniä syntyessäni.

Tänä viikonloppuna aloin kasata ostamaani lipastoa. Oli todella haastavaa pakottaa itsensä lukemaan ensin ohjeet, mutta sain kuin sainkin sen tehtyä. Kun olin kasannut lipaston, alin laatikko lenkotti vähän. Tavallinen minäni olisi ajatellut että ihan sama, korjaan tämän sitten joskus (kuuden vuoden päästä?). Mutta koska olin juuri samalla viikolla puhunut aiheesta perfektionstiystävän kanssa, päätinkin että nyt yritän muuttua perfektionistiksi. Eli irroitan lipaston kaikki osat ja aloitan alusta.

Kun olin ottamassa osia irti toisistaan, lipasto kaatui ja hajosi. Tai hajosi ainakin sen verran että en varmasti ikinä saa aikaiseksi hankkia siihen sellaisia uusia osia joilla sen saisi kunnolla pysymään pystyssä.

Käytyäni läpi kaikki tietämäni kirosanat sekä suomeksi, englanniksi että portugaliksi, ajattelin että tän siitä saa kun yrittää muuttua joksikin mitä ei ole. Never again!

Olen miettinyt muuttumista viime aikoina useissa eri yhteyksissä.

Olen jo siinä iässä että en näe itseni enää muuttuvan paljoakaan muuksi kun mitä olen nyt. Tällainen vaan olen, ajattelen usein. Itseään voi toki kehittää, tai yrittää kehittää, mutta usein tuntuu että on liian vanha oikeasti oppiakseen uusia käyttäytymismalleja.

Olen myös siinä iässä että vanhenemisesta puhuminen on ilmeistynyt lähes kaikkiin keskusteluihin. Omassa ystäväpiirissäni on ihanan eri-ikäisiä ihmisiä, joten vanhenemiskeskustelutkin ovat moniulotteisempia kun silloin kun kaikki ovat samaa ikäluokkaa.

Ärsyttää myös se, miten mediassa vanhenemisesta puhutaan lähes aina vaan vanhemmalta näyttämisen osalta. Se ei oikein jaksa kiinnostaa itseäni. En varsinkaan halua enää olla mukana sellaisten kauneusihanteiden tavoittelemisessa jotka perustuvat lähinnä teiniyden ihannointiin. (Tämä Jameela Jamilin kirjoitus aiheesta on loistava).

Okei, pakko myöntää, vanheneminen on ärsyttävää: hartiat ovat enemmän jumissa koko ajan ja yhdestä viinilasista tulee krapula, MUTTA pidän vanhenemisessa paljon siitä miten hyvin tunnen itseni. Tiedän miten toimin tilanteissa, mistä kaikesta selviän, mitä minun on tehtävä kun ahdistaa, mikä on parasta lääkettä mihinkin ja niin edelleen.

Ja se, miten ihmissuhteet ovat parempia mitä vanhemmaksi tulee. Sitäkin olen miettinyt viime aikoina. Koska kaikki muutkin tuntevat itsensä nuoruusvuosia paremmin eikä kukaan jaksa feikata enää olevansa mitään muuta kun he oikeasti olevat.

Ja tiedän senkin että sen saakelin lipaston kanssa olisin ihan hyvin voinut elää niin että se on juuri ja juuri kasassa. Vähän niinkuin minä itsekin, ainakin tämän talven jäljiltä.

—

Jos pidät tästä blogista:

Osta mulle kahvi