Elävät, kuolleet ja elokuu

On heinäkuun viimeinen päivä, joten ehkä nyt on sopiva hetki tehdä pieni tunnustus: en ole heinäkuun suurin fani. Ehkä se johtuu siitä, että en ole äärimmäisyyksien ihminen. En pidä äärimmäisistä lämpötiloista enkä ihmisistä, joilla on äärimmäisiä mielipiteitä. Jos valittavana on musta ja valkoinen, olen aina se joka kyselee harmaan sävyjen perään.

Kenties tämän takia heinäkuu tuntuu usein vähän ankaralta. Heinäkuun valo on kova, kerrostalossa on tukalaa ja ilmassa leijuu aina pieni paine siitä, että pitäisi olla viettämässä kaikkien aikojen upeinta kesää.

On kaunista, toki, ja aina tapahtuu kivoja asioita. Usein minulla on heinäkuussa oikein mukavaa. Mutta silti huomaan, että kun kalenteri kääntyy elokuuksi, hermostostani pääsee aina pieni helpotuksen huokaus.

En rakasta talvia, jolloin on koko ajan pimeää, enkä kesiä, jolloin on koko ajan valoisaa. Ehkä siksi rakastan elokuuta. On vielä kesä, mutta illalla voi jo sytyttää kynttilän (tai mennä ulkoilmaelokuviin! Yksi elokuun parhaista puolista.)

Kaikki rakastavat valoa, mutta ilman varjoja ihminen tulisi hulluksi. Mietin sitä viimeisenä aamunani Lontoossa, kun lähdin aamukävelylle Abney Parkiin.

Abney Park on vanha viktoriaaninen hautausmaa, joka on sittemmin muutettu puistoksi. Se muistuttaa kirjoista, joita luin lapsena. Itse asiassa mietin, että Englannin maisemat tuntuivat usein olevan kuin suoraan satukirjoista tai lapsuuden seikkailukirjoista… ja sitten tajusin, että niiden kirjojen tekijäthän asuivat juuri niissä maisemissa. Maisema on innoittanut kirjat, ei toisin päin.

Huomasin, että heti puistoon astuttuani tunsin helpotuksen kehossani. Koko matkani ajan oli ollut kova helle, juuri sellainen armoton heinäkuu. Abney Parkin tunnelma tuntui tasapainolta kaikelle sille loputtomalle kuumuudelle ja kovalle valolle - jos elämä on valo, kuolema on kaiketi varjo. Abney Parkissa molemmat olivat olemassa samanaikaisesti, sulassa sovussa.

(Eikö sama päde oikeastaan elokuuhun? Sadonkorjuu on elinvoiman huipentuma juuri ennen kesän kuolemaa.)

Muratti kiipeili vanhojen koristeellisten hautakivien yli. Jokainen sammaleen peittämä nimi sai mielikuvituksen heräämään. Ja kaiken tämän keskellä ihmiset puhuivat puheluitaan, kävelivät kohti työpaikkoja ja pilates-tunteja ja joivat take away -kahvejaan. Koirat juoksivat ja lapset kiljuivat.

Mietin, että kaikkien hautausmaiden pitäisi olla puistoja. Elävät tarvitsevat toisinaan muistutuksen kuolemasta, ja kuolleet tarvitsevat ympärilleen elämää.

Huomasin ajattelevani erästä tuttavaani, joka kuoli aika lailla tasan kolme vuotta sitten. En siksi, että hän oli kuollut, vaan siksi, että hän olisi pitänyt Abney Parkista. Jaoimme rakkauden sanoihin ja vähän makaabereihin asioihin.

Ja tietysti, oli myös viimeinen päiväni Lontoossa. Kävelin puiston ympäri oudon tunnemyräkän vallassa. Siinä oli paljon haikeutta, mutta yhtä paljon iloa. Ei niinkään surua, vaan liikutusta. Kaikesta.

Kävelin ulos puiston porteista ja jatkoin matkaani läheiseen leipomoon. Tilasin cappuccinon ja pain au chocolat’n, lempparini.

Voin kertoa, että pain au chocolat maistuu aivan erityisen hyvältä, kun on juuri kävellyt vanhan hautausmaan poikki ja pohdiskellut elämää ja kuolemaa. Juuri siksi valo tarvitsee varjoja ja elävät tarvitsevat kuolleita.

Siinä hetkessä ajattelin, että mikä onni saada istua tässä.

Saada juoda vielä yksi cappuccino.